Yhteiskunnan mullistuksissa syntyi uusi ammatti – diakonissa

Teollistuminen, kaupungistuminen, agraarin sääty-yhteiskunnan murtuminen ja väestön kasvu olivat keskeisiä syitä, jotka johtivat yhteiskunnallisten olojen mullistumiseen kaikkialla Euroopassa 1800-luvun kuluessa. Mullistuksen myötä syntyi uudenlaista huono-osaisuutta ja sosiaalisia ongelmia, kun yhteisöllinen huolenpito omista sairaista ja köyhistä ei kaupunkiolosuhteissa ollut enää samalla tavalla mahdollista kuin perinteisissä maaseutuyhteisöissä. Uusi tilanne edellytti uusia ratkaisuja. Yksi niistä oli kouluttaa nuorista naimattomista naisista hätääkärsivien auttamisen ammattilaisia. Esikuvana toiminnalle olivat ajanlaskumme alkuvuosisatoina alkuseurakunnissa työskennelleet diakonit ja diakonissat, jotka pitivät huolta seurakuntansa köyhistä ja sairaista.

Uusi ammatti – diakonissa

Diakonissan ammatti syntyi Saksassa 1800-luvun alussa. Pastori Theodor Fliedner ja hänen vaimonsa Friederike perustivat Kaiserswerthin pienessä kaupungissa ensimmäisen naisia kouluttavan diakonissalaitoksen. Heidän näkemyksensä mukaan sairaanhoito ja huolenpito köyhistä olisi kunniallinen ammatti naimattomille nuorille (säätyläis)naisille.

Kaiserswerthin esikuvan mukaisesti Saksaan, muualle Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan perustetut diakonissalaitokset ja muut diakonia-aatteeseen perustuneet laitokset olivat osa kirkon tarvetta vahvistaa ja muuttaa toimintaansa näissä olosuhteissa, jota leimasivat 1800-luvun yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset muutokset. Pohjoismaiden ensimmäinen Kaiserswerthin diakonissalaitoksen toimintaperiaatteisiin sitoutunut laitos perustettiin Tukholmaan 1851, Suomen ensimmäinen Helsinkiin 1867. Helsingin laitoksen juuret ovat kotimaisessa kulkutautiepidemiassa.

Naisen paikka on kotona – diakonissa sisarkodissa

Martin Lutherin kolmisäätyopin mukaan naisen kutsumus määrittyi aina sen huonekunnan mukaan, jossa hän eli: nainen oli tytär, sisar, vaimo, äiti tai palvelijatar, ei koskaan julkinen henkilö, persona publica. Nainen palveli Jumalaa kodin töissä. Siten ajatus kouluttaa naisia työskentelemään ja liikkumaan julkisilla paikoilla itsenäisesti oli melko radikaali 1830-luvun Saksassa. Fliednerit loivatkin Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa diakonissan uralle hakeutuneiden naisten turvaksi heitä suojaavan järjestelmän, Mutterhausin eli Sisarkodin. Se oli kuuliaisuuteen ja naimattomuuteen lupautuneen naisen koti, koulutuspaikka, työnantaja ja turva sairastumisen ja vanhuuden hetkellä.  Sisarkoti-järjestelmä oli naimattomille naisille merkittävä sosiaalinen etu; 1800-luvun alussa naimattomien säätyläisnaisten kohtalona oli usein olla riippuvainen armeliaista sukulaisista. Työläisnaisten turva oli tätäkin ohuempi.

Ammattiasu oli merkki kutsumuksesta ja ammattitaidosta

Vahvistaakseen diakonissan asemaa ja korostaakseen hänen ammattitaitoaan Fliednerit kehittivät diakonissalle virka-asun. Sen esikuva oli yksinkertainen reininmaalaisen (alue Saksassa) kaupunkilaisen porvarisrouvan arkipuku ja rouvan päähine. Diakonissan asu erotti hänet vailla koulutusta olevista hoitajista – asu oli Diakonissalaitoksessa saadun ammattitaidon tunnus. Se ilmaisi diakonissan pätevyyden tehtäväänsä ja ennen kaikkea hänen korkean moraalinsa ja sitoutuneisuutensa palvella köyhiä evankelisen rakkauden nimissä. Rouvan puku naimattoman naisen ammattiasuna sekoitti totuttua pukeutumiskoodistoa: sen oliko nainen naimisissa vai ei, saattoi lukea hänen päähineestään, puvusta ja siitä liikkuiko hän julkisesti yksin (naimissa oleva) vai seuralaisen kanssa (naimaton).  Avioituneen naisen status oli korkeampi ja tavoiteltu, siksi rouvan puku diakonissan yllä korosti hänen asemaansa – laupeuden työssä oleva naimaton nainen oli yhtä arvokas kuin naimisissa oleva nainen ja hänellä oli lupa liikkua yksin.

Kirjoittaja Jaana af Hällström on viestinnän asiantuntija ja intendentti. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.