Asunto ensin vai asunto vain?

Kun etsimme ratkaisuja asunnottomuuden poistamiseksi, etsimme niitä tänä päivänä yhä enenevässä määrin nuorille aikuisille, kirjoittaa blogissaan Diakonissalaitoksen Hoivan asiakkuusjohtaja Heli Alkila. 

Helsingin Sanomissa toimittajat Maria Manner ja Satu Vasantola kuvasivat artikkelissaan ”Pääset hoitoon jos..” (HS 1.10.2021) kahden henkilön, Aaron ja Joonaksen elämää.

Heidän kauttaan kuvattiin tilannetta, jossa vakavasti päihdeongelmainen henkilö ja palvelujärjestelmä eivät kohtaa toisiaan. Hoitoon pääsyyn asetetaan ehtoja, joita päihdeongelmainen henkilö ei pysty täyttämään.

Joonas ei ole päihdeongelmansa vuoksi saanut apua myöskään mielenterveysongelmiinsa. Häneltä on vaadittu motivaatioita, päihdeongelman hallintaa, tulevaisuuden suunnitelmaa, sitoutumista, monenlaisia elämän taitoja ja kykyä selvitä palvelujärjestelmässä. Vasta sitten hänellä on mahdollisuus saada tarvitsemaansa hoitoa, tukea ja apua.

Joonas on myös asunnoton, vaikka yrityksiä asumiseenkin on hänen tarinassaan useita. Ne ovat kuitenkin aina päättyneet siihen, että Joonas ei ole kyennyt hallitsemaan päihteidenkäyttöään.

Jatkuvan saman ympyrän pyöriminen kuluttaa jalat paskaksi ja poraa maahan kuoppaa. Olen jo kauan nähnyt elämäni helvetin pitkänä vesiliukumäkenä. Toivoa pysähtymisestä ei ole, ja vielä vähemmän ylöspäin kiipeämistä, Joonas itse kirjoittaa.

Kun etsimme ratkaisuja asunnottomuuden poistamiseksi, etsimme niitä juuri Joonaksen kaltaisille henkilöille – tänä päivänä yhä enenevässä määrin nuorille aikuisille.

Olemme Suomessa viimeisen kymmenen vuoden ajan kehittäneet Asunto ensin- mallia, jolla olemme saavuttaneet erittäin hyviä tuloksia. Meillä asunnottomien määrä on vähentynyt toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa.

Olemme puuttuneet asunnottomuusongelmaan hyvin laaja-alaisesti, tavoitteena muuttaa palvelurakennetta niin, että emme hae ratkaisua yömajoista ja hätämajoituksesta, vaan pyrimme synnyttämään pysyvää asumista.

Asunto ensin -mallin ydinajatus on, että jokaisen asiakkaan kanssa solmitaan aina pysyvä vuokrasuhde, olipa asumismuoto sitten asumisyksikkö tai niin sanottu hajasijoitetuttu asunto. Pysyvä vuokrasopimus luo asukkaalle turvan. Esimerkiksi päihteiden käyttö ei voi olla syy asumisen päättämiseen.

Elämme yhteiskunnassa, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut on tarkoitettu kaikille kansalaisille. Miten mahdollistamme, että nämä palvelut saavuttavat myös Joonaksen ja muut vastaavassa tilanteessa olevat? Mitä voimme tehdä toisin, jotta nämä tarinat siirtyisivät historiaan?

Ensinnäkin asunnottomuutta ei ratkaista ilman kohtuuhintaisia yksittäisiä vuokra-asuntoja ja asumisyksiköitä. Tämä vaatii vahvaa poliittista tahtoa.

Lisäksi tarvitaan riittävä määrä kadulla tapahtuvaa jalkautuvaa työtä ja kynnyksettömiä kohtaamispaikkoja, joissa palvelujärjestelmän ulkopuolella elävä henkilö voi kohdata ammattilaisen tai vertaisen, joka on valmis kulkemaan hänen rinnallaan. Asunto ensin -asumispalvelukin voi jäädä saavuttamatta, jos palvelupolun alkupäätä ei löydy. Tai polku katkeaa siihen, että ammattilaisen kanssa ei löydy yhteistä kieltä, henkilö ei tule kuulluksi ja ymmärretyksi tai hän kohtaa pahimmillaan epäasiallista kohtelua.

Ammattilaisen asenteella on keskeinen merkitys. Myötätunnon ja arvostuksen osoittaminen vuorovaikutuksessa ja usein jo pelkän käytännön avun tarjoaminen ovat avaimia luottamuksen syntymisessä. Me ammattilaisina olemme toivon herättelijöitä.  Kun luottamuksellinen vuorovaikutus syntyy, voi apuakin alkaa ottaa vastaan.

Myös vuokranmaksun varmistaminen sekä omasta kodista huolehtimisen ja muiden arjen taitojen opettelu ovat osa tukityötä. Henkilökunta kulkee asukkaan rinnalla pienin askelin. Sanktioiden sijaan palkitaan onnistumisista, pienistäkin. Arjessa syntyneisiin ongelmiin löydetään ratkaisu yhdessä neuvotellen. Tarkoituksena on, että asukas voi tuntea itsensä arvokkaaksi. Tämä tunne syntyy vain tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa.

Päihde- ja mielenterveyspalvelujen saaminen asumispalveluiden asukkaille on haastavaa ja asukas ei useinkaan kykene sitoutumaan esimerkiksi korvaushoidon arviopolkuun. Hän ei myös itse aina näe tarvitsevansa tukea.

Helsingin Sanoman artikkelissa Joonaksen äiti toteaa:

Muissa sairauksissa potilaita hoidetaan kerta toisensa jälkeen, vaikka he eivät olisikaan noudattaneet hoito-ohjeita. Tämä ei näytä toteutuvan päihderiippuvaisten kohdalla.

On hyvä muistaa, että kun asukas on haasteellisin, hän tarvitsee eniten tukea. Kun ihminen tulee hyväksytyksi omana itsenään ja häntä kohdellaan arvokkaasti, hän alkaa myös ottaa vastuuta itsestään ja elämästään. Asiakkaan osallisuuden tukeminen on asumista tukevan työn rinnalla merkittävässä roolissa.

Asumispalveluihin kuuluva tuki on joko kuntien omaa toimintaa tai järjestöjen ja yksityisten yritysten tuottamaa tukea, jota kunnat ostavat näiltä organisaatioilta kilpailutusten kautta. Näin asuminen ja tuki liitetään yhteen ja tuelle asetetaan tarjouspyynnössä ehtoja ja tavoitteita. Yhä useammin ostettu palvelu perustuu Asunto ensin -periaatteelle. Kun tilaajan ja palveluntuottajien välille luodaan vahva yhteiskehittämisen malli, saavutetaan parhaimmat tulokset.

Yksittäisen asukkaan kohdalla korostuvat valinnanmahdollisuus, toimijuus ja mukana olo aina, kun tehdään hänen elämäänsä koskevia päätöksiä. Palvelujärjestelmässä tulee mahdollistaa aina asiakkaan osallisuus, vertaistoimijuus ja kokemusasiantuntijuus.

Asunto ensin -malli on loistava esimerkki yhteiskehittämisestä, jolla on saavutettu positiivisia vaikutuksia yksilön ja koko yhteiskunnan näkökulmasta. Työtä tulee jatkaa niin, että koko verkoston yhteistyönä löydämme sellaiset mallit ja rakenteet, että kukaan ei enää putoa palvelujärjestelmän ulkopuolelle.

Heli Alkilan teksti perustuu puheenvuoroon, jonka hän piti valtakunnallisessa asunnottomuusseminaarissa pe 15.10.2021. Valtakunnallista asunnottomien yötä vietetään sunnuntaina 17. lokakuuta. Myös Diakonissalaitoksella tapahtui tuolloin paljon!