Diagnoosi ei määrittele koko identiteettiä

Diagnoosit ovat tarpeellisia, jotta yksilö pääsee tuen piiriin. Diagnoosin saaminen voi olla myös helpotus, kun elämää vaikeuttaville asioille saadaan nimi ja selitys. Sen varaan ei kuitenkaan tulisi rakentaa koko identiteettiä, pohtii Tapio Koivu.

Luin tieteellisen artikkelin.

Tai oikeastaan se oli sitä vain melkein. Se oli henkilöhaastattelu, joka oli Tiede-lehdessä (Tiede 1/2022). Haastattelu tutustutti Anna Keski-Rahkoseen, Helsingin yliopiston mielenterveyden professoriin, psykiatriin, epidemiologiin, seksuaaliterapeuttiin. Mielenterveyden professori lähestyy psykiatrista oireilua terveyslähtöisesti, ei sairaus edellä.

Haastattelussa puhutaan mm. psykiatrisesta tautiluokituksesta ja siitä, miten tuo luokittelu syntyy ja ketkä sitä tekevät. Hänen mukaansa psykiatristen häiriöiden luokitteluun vaikuttaa tieteellisten näkemysten lisäksi myös poliittiset ja kaupalliset intressit.

Diagnostiikan perusteella toimivat sekä lääkevalmistajat että yhteiskunnan tukijärjestelmät. Kun vaiva on nimetty, siihen on mahdollista myöntää vaivan mukaan säänneltyä hoitoa ja tukea yhteisistä varoista.

Myös se, että henkilö saa diagnoosin omalle vaivalleen, on lähtökohtaisesti hyvä – sekä henkilön itsensä että hänen läheistensä kannalta. Elämää vaikeuttaville asioille, psyykkisille tai somaattisille, tulee nimi ja selitys, ja kaaoksen keskelle joku järki. Diagnoosin jälkeen niihin on mahdollista saada ehkä jokin lääkitys, terapiaa ja muuta ammatillista tai taloudellista tukea.

Silti.

Sisustustauluihin kätketty viisaus ärsyttää joskus. Joskus se osuu:

“Don’t let Your struggle become Your identity.”
Älä salli, että taistelustasi tulee identiteettisi.

Riski siihen, että identiteettinsä rakentaa diagnoosin varaan on iso

Joskus sattuu tapaamaan tällaisen ihmisen. Hän on saanut diagnoosin sekä apua elämäänsä. Ja se on hyvä. Ja vaikka diagnoosista ja taistelusta puhuminen on sillä hetkellä tärkeää ja olennaisen välttämätöntä, voi hänestä silti nähdä, että tässä ei ole kaikki. Hänessä on paljon enemmän – monia puolia, ominaisuuksia, muistoja, taitoja ja unelmia.

Ihminen ei ole sama kuin hänen diagnoosinsa, hän ei tyhjenny siihen, eikä selity sillä.

Surullista on, jos hän on nuori, jolla mielen hyvinvointi ei ole hyvällä tasolla, tai jolla on jokin neuropsykiatrinen erityisominaisuus. Riski siihen, että hän rakentaa elämänsä ja identiteettinsä vain tämän diagnoosin varaan, on iso.

Diagnoosi on useimmiten totta. Se, ja sen vaikutus elämään on otettava vakavasti huomioon ja on osattava elää sen määrittämissä rajoissa. On suostuttava hoidettavaksi. Diagnoosi ei silti ole koko totuus. Se on vain osa ihmisen kertomusta. Se ei saisi määrittää koko ihmistä. Sen taakse ja läpi pitäisi nähdä. Meidän muiden. Kun tapaamme toisen ihmisen, niin millaisen identiteetin hänelle annamme?

Miten hänet nimeämme, miten määrittelemme? Mitä kirjoitamme niihin keltaisiin muistilappuihin, joita häneen liimaamme?

Kuten esimerkiksi Anna Keski-Rahkoseen.

Helsingin yliopiston mielenterveyden professori. Psykiatri, epidemiologi, seksuaaliterapeutti. ADHD-diagnostisoitu.

Se, josta hän itse sanoo: ”Uskon ja en usko ADHD:hen. Tiedän, että kyseessä on keinotekoinen, tietoisesti rakennettu määritelmä. On mahdollista, että ilmiö on väärin hahmotettu. Katson, mitä diagnoosi tuo elämään.”

Kirjoittaja Tapio Koivu työskentelee etsivässä nuorisotyössä Vamos Helsingissä