Enemmän puhetta oikeista asioista

Päihde- ja mielenterveyskentällä puhutaan paljon arvo- ja tunnepuhetta, asiantuntijamme Robert Koski kirjoittaa. Mutta kenttätyössä, kadulla, jossa Tukialuksen asiantuntijat kohtaavat ihmisiä ja yrittävät löytää ratkaisuja heidän moninaisiin haasteisiinsa, tarvitaan myös ratkaisukeskeisempää ajattelua. Nyt olisi aika puhua oikeista asioista, Robert Koski sanoo.

Teemme Tukialuksessa jalkautuvaa, etsivää päihde- ja mielenterveystyötä Helsingissä, Jyväskylässä, Lahdessa ja Tampereella. Tapaamme ja autamme ihmisiä, jotka viettävät aikaansa kaduilla. Näemme päivittäin tilanteita, joiden luulisi olevan mahdollisia vain kehitysmaissa tai katastrofialueilla. Meidän yhteiskunnassamme elää ihmisiä, jotka näkevät nälkää, joilla ei ole omaa wc:tä tai suihkutilaa, ei turvallista paikkaa nukkumiseen tai sairastamiseen, ei paikkaa, jossa huolehtia vaatteista tai muustakaan omaisuudesta, ei paikkaa, jossa huolehtia omaisista, ei turvaa fyysiseltä koskemattomuudelta ja väkivallalta.

Osalle ihmisistä elämä on hetkestä toiseen selviytymistä, ja sitä määrittävät jatkuva kriisi ja kroonistuneet sairaudet sekä traumat.

Tarvitaan puhetta siitä kuinka ongelmat ratkaistaan

Monet näistä ongelmista olisivat hoidettavissa varsin pienilläkin korjauksilla. Ihmisten kohtaamat haasteet ovat usein suoraviivaisia eivätkä vaadi syvällistä eettistä pohdiskelua siitä, onko niiden korjaaminen oikein vai väärin, tarpeellista vai tarpeetonta.

Nyt olisikin erittäin tärkeää ryhtyä eettisen keskustelun sijaan puhumaan siitä, miten ratkaisemme näitä arjen haasteita oikea-aikaisesti ja riittävän nopeasti.

Kenenkään ei Suomessa vastoin vakaata omaa tahtoaan pitäisi joutua elämään edellä kuvaamissani olosuhteissa. Meidän pitäisi pystyä olemassa olevilla resursseillamme takaamaan ihmisille riittävä ravinto, vaatetus, hygieniantaso ja turvallinen paikka, missä huolehtia perustarpeista. Resursseja meillä on, mutta niiden fokusoiminen oikeaan paikkaan, oikea-aikaisesti ja yhteisvastuullisesti, yhteistyössä, takkuilee.

Tuntuu hämmentävältä ammattilaisena toistuvasti painottaa erilaissa yhteyksissä, että ihmisen on syötävä, nukuttava ja peseydyttävä. Vasta ajan mittaan olen alkanut ymmärtää, että nämä ongelmat ovat niin etäisiä tavallisen suomalaisen arjessa, ettei niihin kyetä samaistumaan.

Nyt meidän pitäisi yhteistyössä nimetä ne yksittäiset asiat, joissa ihmisten perustarpeet eivät toteudu, löytää yhteinen tahtotila tehdä korjausliike, menetelmät, joilla ongelmat korjataan ja sen jälkeen korjata ne.

Kuntoutuminen ei onnistu, jos perustarpeet eivät täyty

Kuntoutuminen esimerkiksi addiktioista kärsivälle ihmiselle on erittäin vaativaa. Pääsääntöisesti on kyse kokonaisvaltaisesta elämänmuutoksesta, ei pelkästään fyysisestä ja sosiaalisesta muutoksesta vaan keskeisesti sisäisestä syvästä psyykkisestä muutoksesta. Muutos ei ole mahdollinen, jos ihmisen perustarpeita ei ole tyydytetty.

Jos jokapäiväinen arki on hengissä selviytymistä ja turvallisen yöpaikan etsimistä, ilman takeita, että sellainen löytyy, ihmisellä ei ole resursseja keskittyä omaan kuntoutumiseen.

Siksi olisi ensisijaisen tärkeää palauttaa ihmisen elämänhallinta niin pitkälle kuin mahdollista tasolle, jossa hän voi kantaa itsestään vastuuta omassa arjessaan. Oikea-aikaisuus ja nopeat korjaavat toimet näissä tilanteissa olisivat tärkeitä.

Kun arjessa olevat asiat on saatettu kuntoon, korkeammille tarpeille ja kognition tasoille on tilaa arkisessa ajattelussa. Vasta silloin ihmisellä on todellinen mahdollisuus muutokseen.

Keskustelu haastaa käytäntöjä, mutta on välttämätöntä

Tunne- ja arvopuheellekin on paikkansa, ja erityisesti silloin, kun tarjolla ei ole selkeitä ja helppoja vastauksia. Kadulla elävät ihmiset eivät kuitenkaan pääse nauttimaan ”ylätason” ihmisoikeuksista, jos hengissä selviytymisen edellytykset eivät arjessa täyty.

Siksi tarvitsisimme huomattavasti enemmän neutraalia puhetta siitä, mitkä asiat eivät ole kunnossa ja miten voisimme ne yhdessä korjata.

Kokemukseen pohjaten ymmärrän, että keskustelu ei ole helppoa ja se haastaa niitä normeja, käytäntöjä sekä rakenteita, joille sosiaali- ja terveysjärjestelmämme on rakennettu. Onneksi rakenteita ei tarvitse muuttaa; niiden sisällössä on sen sijaan muutostarpeita, jotta ne rakenteet tavoittaisivat oikealla tavalla myös marginaalissa elävät ihmiset.

Robert Koski

Kirjoittaja työskentelee Diakonissalaitoksella Globaali vastuu ja lähimmäisyys -palvelualueella ja vetää jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevää Tukialus-hanketta.