Europarlamentti nuoren silmin

“Jos joku olisi vuosi sitten kertonut minulle, että pääsen keskustelemaan europarlamentaarikkojen kanssa Euroopan parlamenttiin, en varmasti olisi uskonut häntä. Olisin vastannut, ettei minunlaisellani kouluttautumattomalla nuorella olisi tuollaiseen tilaisuuteen mitään asiaa.” Miltä Euroopan politiikka näyttää nuoren silmin? Tervetuloa lukemaan Valentinan matkakertomusta!

Kun minulta ensimmäistä kertaa kysyttiin, haluaisinko lähteä mukaan Brysseliin Eurodiakonian pyöreän pöydän tapaamiseen, olin innoissani. Kuvitelmissani näin itseni huoneen reunalle pöydän ääressä istuvien tärkeiden ihmisten näkökentän ulkopuolelle. Pelkkä kutsu tuntui kuitenkin uskomattomalta mahdollisuudelta. En uskaltanut asettaa tilaisuudelle odotuksia, sillä liian usein olen kokenut, että nuoria kutsutaan mukaan vain näön vuoksi, jotta pressikuvissa keski-ikää saataisiin laskettua. 

Asetin odotuksia ennemmin vapaa-ajalle matkalla. Suunnittelin, mistä ostaa tuliaissuklaat ja missä voisi käydä aamupalalla. Mietin, mitä pukea päälle ja mitä pakata mukaan. Vielä matkalla lentokentälle ajatus siitä, että seuraavana päivänä astuisin sisään Euroopan parlamenttiin, tuntui kaukaiselta. Pyörin lentokentällä odottaessani boardingin alkua ja selailin lounaspaikkoja määränpäässä. Muistin myös ostaa tapahtuman järjestäjälle pienen kiitoslahjan, kun nuoret oli edes muistettu kutsua mukaan keskusteluun Euroopan nuorisotyöttömyydestä. 

Linkki: Eurodiakonia 

Matka alkoi turistina

Meitä oli Suomesta lähtenyt matkaan kaksi nuorta, minä ja Erhan Daler. Yhteisin voimin me selvisimme lentokentältä kaupungin keskustaan. Päädyimme vanhan kirkon portaille ja astuimme sisään. Otimme matkakuvia, kunnes koko aamun kestänyt matkaaminen sai vatsan kivistämään ja oli suunnattava aamupalalle.  

Vietimme aamupäivän yhdessä turisteina, kunnes erimielisyys lounasvaihtoehdoista ajoi meidät erilleen. Sovimme tapaavamme myöhemmin ja jatkoimme eri suuntaan. Sattumalta päädyin itse syömään lounasta torille suoraan Euroopan parlamenttia vastapäätä ja ajatus seuraavan päivän ohjelmasta tuntui todellisemmalta kuin koskaan.  

Viestittelimme toisillemme päivän mittaa sijainneista ja suunnitelmista, mutta erimielisyydet jatkuivat ja totesimme, että helpointa olisi tavata hotellilla.  Selviydyimme molemmat Brysselin julkisessa liikenteessä, jonka myöhemmin opimme olevan välillä yllätyksiä täynnä ja päädyimme hotellin oville samoihin aikoihin. Huoneisiimme emme kuitenkaan pääsisi vielä hetkeen, joten suunnistimme yhdessä välipalaostoksille ja sitten jalat jo uupuneina takaisin hotellin vastaanottoon. Kärsivällisyyttä kaivattiin, kun varauksiamme ei meinattu aluksi millään löytää ja minulta oltiin veloittamassa satoja euroja, mutta kun jaksaa pysyä rauhallisena, asioilla on tapana järjestyä.  

Vihdoin meille tarjoutui aikaa levätä aamuyön herätyksen jälkeen ja tartuimme tuohon mahdollisuuteen innokkaina. Illalla pitäisi vielä selviytyä lähiöhotellistamme takaisin kaupungin keskustaan illallistamaan Diakonissalaitoksen toimitusjohtaja Olli Holmströmin kanssa.  

Matkalla illalliselle opin itsestäni sen, että en ehkä osaakaan lukea karttaa yhtä hyvin kuin kuvittelin. Tämä selvisi minulle, kun olin jo ehtinyt johdattaa meitä muutaman korttelin väärään suuntaan. Ainakin saimme taas ihailla aamulla näkemäämme kirkkoa kulkiessamme edestakaisin sen ohitse.  

Onneksi Olli on kärsivällinen ja pieni kävely vain kasvatti ruokahaluamme. Löysimme lopulta helposti sovittuun ravintolaan. Olihan reitti kuitenkin vain yhdellä tiellä pysymistä. 

Tarjoilut ravintolassa olivat kohdillaan, minkä voi vain kuvitella kuuluvan asiaan, kun Olli on mukana maksumiehenä. Juttelimme yhdessä tulevan päivän ohjelmasta, sekä kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Säästimme vatsoihimme vielä hiukan tilaa kuuluisille belgialaisille vohveleille, joita lähdimme yhdessä metsästämään syvemmältä kaupungin keskustaa.  

Löysimme kaikille sopivat vohvelit ja kaupungintalon, jollaisesta Suomessa ei osattaisi edes haaveilla, mutta tilan löytäminen vatsasta täytteitä kukkuralleen olevalle vohveleille osoittautui lähes mahdottomaksi. Onneksi bussipysäkki löytyi helpommin. Astuimme bussiin, kun Olli jatkoi jalan kohti hotelliaan. Sovimme poistuvamme hotellista ennen seitsemää, jotta ehtisimme ajallaan europarlamentin aamiaistilaisuuteen.  

Europarlamentti kutsui meitä kukonlaulun aikaan

Mutustelin pakkaillessani edelliseltä illalta jäänyttä vohveliani ennen kuin suunnistin kiireessä hotellin aulaan. Ehdimme juuri sopivasti bussiimme ja saavuimme hyvissä ajoin europarlamentin sisäänkäynnille. Olli saapui vain hetken meidän perässämme ja liityimme yhä kasvavaan ryhmään eurodiakonian jäseniä. 

Kun kaikki olivat kasassa, oli aika suunnata kohti sisäänkäyntiä ja sen takana odottavaa turvatarkastusta. Passit verrattiin vierailijatarroihimme ja kaikki tavaramme laitettiin turvatarkastuksen läpi, minkä jälkeen siirryttiin odottamaan, että kaikki olivat käyneet läpi saman käsittelyn. Siirryimme suurena ryhmänä läpi taidenäyttelyiden ja yhä tärkeämpien ihmisten ohi kohti meille varattua tilaa. 

Ovaalin pöydän ritarit

Pyöreä pöytä olikin ovaalin muotoinen, mutta sen ympäriltä löytyi meille helposti paikat. Pöydällä kaikkien edessä seisoi mikrofoni, pöydän alta löytyi kaikille kuulokkeet ja pöytien sisäringin tv-näytöistä näkyi puhujan kasvot, jos hän sattui istumaan pöydän samalla puolella, eikä häntä siksi olisi muuten nähnyt. Olo tuntui hyvin viralliselta, kun eteemme vielä jaettiin aamun ohjelma. 

Seuraavaksi sisään kärrättiin aamupala ja samassa matkan ensimmäinen pettymys. Tarjolla oli croissanteja, kuivia sämpylöitä ja muhineen näköistä hedelmäsalaattia. Tyydyin itse vain pärjäämään Erhanin kokeillessa valikoimaa. Siirsin keskittymisen tervetulosanoihin europarlamentaarikko Leila Chaibilta, joka oli tapahtuman mahdollistanut. Selvisi myös miksi kaikille oli omat kuulokkeet, kun tulkit kuiskivat korviimme reaaliaikaisesti käännöstä hänen ranskastaan. Nyt olo oli tervetullut ja virallinen ohjelma sai alkaa.  

Asiantuntijuus syntyy kokemuksesta 

Aloitimme nuorten puheenvuoroilla. Valitettavasti tekniikka ei kuitenkaan toiminut. Emme katsoneetkaan vielä etukäteen valmistelemaamme videota tai videota Latviasta, vaan siirryimme suoraan kuulemaan Itävaltalaisen Denise Groupin puheenvuoroa. Kaksikymmentävuotias Denise kertoi rohkeasti tulkin kautta meille omasta kokemuksestaan itävaltalaisen nuorisojärjestön kanssa. Järjestö tarjoaa nuorille asuntoja ja tukea. Heidän asuntolaansa Denise oli muuttanut 11-vuotiaana kuultuaan siitä ystäviltään. Hänen nuori äitinsä ei kyennyt tarjoamaan Deniselle hänen tarvitsemaansa rakkautta ja hän muutti jaettuun asuntolaan.  

Denise kertoi, että asunnon lisäksi hänelle tarjottiin emotionaalista tukea ja apua, jonka avulla hän on pystynyt kasvamaan naiseksi, joka hän on. Muutto asuntolasta tapahtui Deniselle 18-vuotiaana, vaikka mahdollisuus jäämiselle olisi ollut vielä 21-ikävuoteen asti. Tuki ei kuitenkaan poismuuton myötä katkennut ja hän onkin saanut apua työ- ja kouluelämässä. Denise on juuri aloittamassa työt Itävallan Punaiselle Ristille ja haaveilee sosiaalityöntekijän ammattiin opiskelemisesta. 

Kokemusasiantuntijoiden kuuleminen, tällaisessa tilaisuudessa yllätti, mutta se oli ehdottoman tärkeää. Tärkeistä asioista puhuessa ei koskaan saa unohtaa niitä ihmisiä, joihin päätökset todella tulevat vaikuttamaan. 

Tekniikkaa ei lopulta saatu pelaamaan, eikä videotamme pyörimään, mutta Erhan pääsi pelastamaan tilanteen esittämällä videolla nostetut kysymykset livenä ennen paneelikeskustelun alkua.  

Ratkaisuja löytyy, ratkaisijat puuttuvat 

Paneelissa mukana olivat europarlamentaarikko Leila Chabi, Diakonissalaitoksen toimitusjohtaja Olli Holmström, Eurooppalaisen nuorten foorumin Manon Deshayes ja Euroopan komission virkamies Pablo Cornide. 

Paneelissa puhuttiin yllättäen minulle hyvin selkeällä kielellä ja tutuista asioista, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tuntui, että meidän nuorten hyvinvoinnista todella oltiin huolissaan. Pandemian, sodan ja hintojen nousun keskellä kamppailevat nuoret kärsivät ympäri Eurooppaa. Kodittomuus on kasvussa, ruokajonot pitenevät ja palveluiden sekä tuen saatavuus vaikeutuvat samalla, kun päättäjät tekevät päätöksensä talouskasvun kautta, välittämättä siitä miten ne vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin. 

Tilaisuuden aihe –nuorten työllisyys oli myös vahvasti esillä kaikkien puheenvuoroissa. Ihmettelen miten poliittisessa päätöksenteossa asiaa kummeksutaan niin suuresti, kun ainakin tämän pöydän ympärillä ongelmat tuntuvat selkeiltä. Työllisyysmahdollisuudet, joita nuorille tarjotaan ovat huonoja. Monet nuoret tienaavat alle minimipalkkaa tai heille ei makseta lainkaan, sillä heidän pitäisi vain olla kiitollisia kokemuksesta, jota harjoittelut tarjoavat. Luulevatko päättäjät todella, että kokemuksella voi maksaa laskuja? 

Toki paneelissa ymmärrettiin myös, että kaikki nuoret eivät elä samassa todellisuudessa toistensa kanssa. Nuorten keskuudessa polarisaatio on jatkuvasti selvempää, kun köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Nuori voi vain lähtökohtiensa tai mahdollisuuksien johdosta päätyä ilman kotia, koulutusta ja reilua työkorvausta samalla, kun toiselle tarjoutuu tuo kaikki ja enemmänkin. Ja silti tuo onnekas nuori, jolla on taskussaan useampi, tutkinto joutuu tyytymään palkattomaan harjoitteluun. Mietin Denisen jakamaa tarinaa hänen elämästään, ja tuntuu pahalta, että hänkin piti itseään onnekkaana, sillä hän oli löytänyt tuen piiriin.  

Onneksi kaikki, mistä puhuttiin ei ollut vain negatiivista. EU-ssa on käynnistynyt tai on käynnistymässä useampi nuorille suunnattu työllisyyshanke, joiden tavoitteena on tarjota kaikenlaisille nuorille arvostavaa työtä ja uudenlaisia työmahdollisuuksia. Nuoria myös osallistetaan päätöksenteossa enemmän. Euroopan Unionilla on käynnissä nuorten vuosi, joka mahdollistaa nuorten osallisuuden, kuitenkin sen tuloksia vielä odotetaan näkyväksi nuorten arkeen. Mietin tulenko itsekään enää nuoruuteni aikana näkemään merkityksellistä muutosta elämääni vai pitääkö minun vain odottaa ja tehdä töitä, jotta tuleville sukupolville sellainen voitaisiin taata. 

Olli muisti mainita myös Nuorten ohjelman ja painotti vielä loppupuheenvuorossaan, kuinka vieläkin enemmän pitäisi keskittyä siihen, että kaikki nuoret saavat äänensä kuulluksi. Resursseja näiden ongelmien ratkaisuihin löytyy, ne on vain käytettävä paremmin. 

Linkki: Nuorten ohjelma 

Minullakin on asiaa 

Tilaisuuden lopuksi aikaa oli vielä muutamalle puheenvuorolle ja niinpä minä nostin käteni. Katseet kääntyivät puoleeni, kun ojensin käteni kohti edessäni olevaa mikrofonia ja napin painalluksella laitoin sen päälle. ”Kiitos puheenvuoroistanne ja tärkeistä asioista, joita olette tuoneet esille. Minä jäin miettimään EU:n tarjoamia harjoitteluita, joiden totta kai tulisi olla palkallisia, mutta sen lisäksi niitä pitäisi tarjota kirjavammalle joukolle nuoria. Te puhuitte polarisaation kasvusta ja siitä, että kaikilla nuorilla tulisi olla mahdollisuus tulla kuulluiksi. Kysynkin, voisiko tällaisia harjoittelumahdollisuuksia jatkossa tarjota myös kouluttamattomille nuorille” 

Puheenvuoro siirtyi vieraaksi saapuneelle europarlamentaarikolle, joka hyvin häkeltyneenä totesi, ettei ollut tajunnut ajatellakaan moista. Hän on usein miettinyt, että hänelle hakevat nuoret ovat liiankin pitkälle kouluttautuneita. Hän kiitti minua kovasti ajatusmaailmansa ravistelusta ja pohti ääneen, josko seuraavan hakuunsa hän laittaisi ilmoituksen, että haku on auki vain kouluttamattomille nuorille. Nyt minä vasta ymmärsin miksi olen täällä. Kaavoihinsa kangistuneet päättäjät tarvitsevat välillä herätyksen sellaiseen todellisuuteen, minkä me – kouluttautumat ja politiikkaa ymmärtämättömät näemme. 

Minulla olisi ollut vielä reilusti sanottavaa, mutta valitettavasti seuraavan puheenvuoron jälkeen olimme lipsahtaneet jo liian pitkälle yliajalle. Onneksi ehdin kuitenkin vielä saada käytävällä kiinni heidät, joiden kanssa halusin ajatuksia vaihtaa. Me nuoret saimme paljon kiitoksia ja kutsuja uusille vierailuille. Ihmettelin mielessäni kuka kieltäytyisi ilmaisesta matkasta Brysseliin, ja mahdollisuudesta hieman näpäyttää uraan uurtuneita poliitikkoja, mutta sitä en kehdannut sanoa ääneen. Kiitin puolestani tapahtuman järjestäjää ja ojensin hänelle lentokentältä ostamani tuliaisen. Muistutin häntä, että nuorten asioista ei ikinä pitäisi puhua ilman, että paikalla on nuoria. 

Matkanjohtaja ja koti-ikävä

Matkan virallisin osuus oli ohi ja koska aamiaistarjoilu ei ollut kovinkaan kummoinen, ajattelimme lähteä metsästämään ruokaa kaupungilta. Kutsuimme metsästysretkellemme mukaan itävaltalaisen seurueen, johon kuului kolmen nuoren lisäksi heidän ”saattajansa”. Esittelimme heille eilen löytäneemme paikat kaupungilta ja vaihdoimme ajatuksiamme tilaisuudesta, kaupungista ja elämästä. Söimme lounaan yhdessä ja pian meidän oli Erhanin kanssa lähdettävä tuliaisostosten kautta matkaamaan kohti lentokenttää. 

Kotimatkaamme kuului viisituntinen vaihto Kööpenhaminan lentoasemalla, jonka aikana ehdin koota ajatuksiani matkasta. Tällaista mahdollisuutta ei tule eteen joka päivä. Vaikka en ehtinytkään itse pitää toista puheenvuoroa, tuntui, että onnistuin vaikuttamaan ainakin joidenkin ajatusmaailmaan. Mietin taas vuoden takaista itseäni ja sitä mitä tänään voisin kertoa hänelle. Kertoisin hänelle, että juuri hänenlaisensa kouluttautumattoman ja hieman ymmärtämättömän nuoren kuuluisi olla paikalla aina, kun päätöksiä tehdään tai niistä edes puhutaan. Juuri häntä varten niitä päätöksiä tehdään eikä kukaan ymmärrä millaista on olla nuori paremmin kuin nuori itse. 

Tuo olikin varmaan viimeinen ajatus väsyneessä mielessäni ennen kuin siirryin haaveilemaan sängystäni. Kymmenen tuntia kestänyt kotimatka vei vihoviimeisetkin voimat. Päästyäni aamuyöstä omaan sänkyyni en noussut sieltä koko seuraavana päivänä. 

Kirjoittaja Valentina Vihonen työskentelee Diakonissalaitoksen Nuorten ohjelmassa kokemusasiantuntijana.