Häpeä – estääkö sen avun vastaanottamisen?

Vietimme vuoden vaihteen kynnyksellä Itä-Helsingissä mieliämme avartaneen päivän – olimme kutsuneet helsinkiläisiä Kontulaan keskustelemaan häpeästä. Päivän annista vaikuttuneina jatkoimme häpeän moninaisiin ulottuvuuksiin liittyviä syventäviä pohdintoja, kirjasimme ajatuksiamme ja kokosimme tämän tekstin, kirjoittavat Saija Karjala ja Joonas Timonen. 

Kevään kynnyksellä havahduimme ajatukseen, miten vähän silloin itse asiassa ymmärsimme niistä erilaisista ulottuvuuksista, joita häpeään kytkeytyisi kevään 2020 aikana. Jokaista ihmistä monin tavoin riepovan ajan keskellä häpeä estää avun vastaanottamisen.

Kontula on väkiluvultaan Suomen suurimman kaupunginosan, Mellunkylän, sykkivä sydän. Se on median suosikkiongelmalähiö, jota vihataan ja hävetään, mutta myös sydänverellä rakastetaan ja puolustetaan. Kontulan maineen tuntevat kaikki, mutta omakohtaista kosketusta siihen on harvalla. Ja kun Kontulassa avataan keskustelu häpeästä, sohaistaan väistämättä myös kaupunginosien eriytymiskehityksen ongelmamöykkyä – segregaatiota, joka etenee tietyissä urbaaneissa ympäristöissä junan tavoin.

Häpeäkeskustelu tarrautuu inhimillisen elämän todellisuuksiin

Yhteistä dialogia varten oli urbaanin ostoskeskuksen aukiolle pystytetty suomalaisesta puusta käsintehty paimentolaisteltta, jurtta. Sen pyöreä muoto, vaalean telttakankaan läpi lempeästi suodattuva valo, kamiinan lämpö ja palavien puiden ritinä tarjosivat osallistujille tilaa avartua. Dialogissa tilan merkitys onkin keskeinen: se luo mukavan ja turvallisen tunnelman. Tila voi toimia jäänrikkojana ja johdattaa keskustelijat kohti vaikeidenkin asioiden ydintä ilman valtavia ponnisteluja, toimien alustana onnistuneille vuoropuheluille. Aikaisemmissa dialogeissa oli pureuduttu muun muassa vihapuheeseen, yhteiseen kaupunkitilaan ja turvallisuuteen sekä rohkeaan naapuruuteen. Nyt käydyssä vuoropuhelussa tartuttiin häpeään – siihen, miten häpeän kokemukset työntävät ihmisiä erilleen kasvattaen kaupunkilaisten välisiä etäisyyksiä.

Polveilevassa, mutta intensiivisessä keskustelussa häpeän kokemukset ja merkitykset avautuivat kouriintuntuvasti, kun viitisentoista eri taustoista tulevaa keskustelijaa syventyi aiheen äärelle. Havaitsimme, että häpeä on hyvin henkilökohtainen ja usein ansiokkaasti peitelty tunne. Se on myös yhteiskunnallinen kysymys, ilmiö, jota voimme ja jota meidän tulee yhdessä ratkoa. Häpeän ihmisten välille luomat rajat voivat nousta yhdenvertaisen osallistumisen esteeksi.

Keinoja häpeään pureutumiseksi on. Taklaustyötä varten kaikki ihmiset on kohdattava arvostavasti, mahdollistettava monenlaisten kaupunkilaisten kohtaaminen ja autettava toimivien yhteisöjen rakentumista.

Mitä häpeä on?

Häpeää koetaan suhteessa toisiin ihmisiin. “Häpeään liittyy pelko siitä, ettei pysty täyttämään muiden sinuun asettamia odotuksia”, totesi eräs dialogin osallistujista. Keskustelun aikana ymmärsimme, että häpeän kokemukseen liittyy voimakkaasti epävarmuus itsestä, mutta samalla se on myös vahvasti tilannesidonnaista. Häpeä voi tuntua eri tavoin, jopa vahvoina kehollisina tuntemuksina ja hyvin erilaisissa tilanteissa.

Yhteisöissä vallitsee oma sisäinen normistonsa siitä, minkälainen käyttäytyminen on soveliasta ja minkälainen on hävettävää. Tutussa kaveriporukassa epävarmuutta aiheuttavat erilaiset asiat kuin vaikka yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyvissä tilanteissa. Eräs keskustelijoista kuvasi osuvasti, että tietoisuus itsestä ja omasta epävarmuudesta voi lisääntyä vieraassa kontekstissa, jossa keskustellaan tuntemattomista aiheista tai vaikkapa nauretaan erilaisille asioille. Yhtäkkiä voi syntyä pelko: osaanko minä toimia tässä porukassa? Tällainen kokemus voi olla hyvin hämmentävä.

Pahimmillaan häpeä, tai jo sen pelko, voi johtaa uusien tilanteiden välttelyyn. Ihminen vetäytyy omaan tuttuun joukkoonsa suojatakseen itseään. Tällä tavoin häpeän ympärille alkaa muodostua yhteisöjä, jotka yhtäältä tuottavat turvaa, mutta toisaalta saavat ulkomaailman näyttäytymään entistä turvattomammalta. Samalla syntyy mekanismeja, jotka rapauttavat yhdenvertaista osallistumista hienovaraisin, mutta merkittävin tavoin. Entä millä tavoin ihmisten ja ryhmien välisiä rajoja voisi sitten ylittää?

Häpeää ehkäistään turvallisuudella ja arvostuksella

Dialogin osallistujat liittivät häpeän turvattomuuden tunteeseen. Turvattomuuden ajateltiin rajoittavan omaa ilmaisua ja vähentävän osallistumista yhteisiin asioihin. Eräs keskustelija kiteytti huomion kysymykseen: “Miten onnistuisimme laajentamaan turvallisia tiloja ja alueita?”

Turvalliseksi koetun tilan merkitys korostui puhuttaessa oman asuinalueen merkityksestä itsearvostuksen kannalta. Eräs keskustelun osallistuja koki asuinalueensa erityisen tärkeäksi, koska siellä “ei tarvitse kokea häpeää”, jolloin kaikki voivat kokea tulevansa hyväksytyksi. Asuinalueelle kaupunkiuudistushankkeissa suunniteltujen muutosten koettiin uhkaavan alueelle muodostunutta rauhaa ja turvaa: “Muuttuuko ilmapiiri niin, että joutuu taas kokemaan häpeää?”

Keskustelijan esittämä kysymys kuvaa hyvin sitä, kuinka tärkeä arvostetuksi tulemisen kokemus on häpeän hälventämiseksi. Jos ihmisille syntyy aito arvokkuuden kokemus, heidän on palkitsevampaa osallistua yhteistoimintaan toisten ihmisten kanssa. Mutta jos kaupunkilainen kokee, että häntä arvostetaan vain tietyssä turvallisessa sisäpiirissä, ollaan merkittävän yhteiskunnallisen kipupisteen äärellä.

Turvallisuuden ja arvostetuksi tulemisen kokemukset rakentuvat aina yhteisöissä ja ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa. Oppimamme perusteella väitämme, että kaikki jaetut tilat – terveyskeskusten vastaanottoaulat, metroasemat, torit ja poliitikkojen toimistot – ovat yhteisöjä, joissa hyviä kokemuksia on mahdollista tuottaa.

Häpeän kokemusten taklaaminen kuroo ihmisten välisiä kuiluja. Vaikeina aikoina se myös mahdollistaa avun vastaanottamisen. Kenenkään ei tarvitse pärjätä koko ajan yksin, jos onnistumme yhdessä rakentamaan sillan häpeän kuilun ylitse.

Pohdinnat kirjasivat Saija Karjala ja Joonas Timonen

Saija Karjala toimii kansalaistoiminnan tuottajana ja Joonas Timonen työskenteli tuotantokoordinaattorina Diakonissalaitoksen Kansalaistoiminnassa.