Huumekeskustelussa on kyse myös siitä, millaisia ihmisiä pidetään kelvollisina

“Keskustelu huumeista ei ole vain keskustelua addiktioista, kauheista ihmiskohtaloista. Se on myös mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallista keskustelua. Huumekeskustelussa on kyse myös siitä, millaisia ihmisiä pidetään kelvollisina. Kenen kohtalot koskettavat ja kuka otetaan mukaan keskusteluun”, jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevän Tukialus-hankkeen projektityöntekijä Elina Viinamäki kirjoittaa blogissaan.

”Eikö lääkäri voisi kirjoittaa hänelle kiireellistä todistusta?” potilas kysyy.

”Millaista todistusta?” lääkäri tiedustelee.

”No sellaista, joka todistaisi, että hän on ihminen.”

Tämä on tosi tarina ja terveydenhoidon tilanne Suomessa, sanoo päihdelääkäri Pekka Tuomola Päihdelääketieteen päivillä pitämässään puheenvuorossa.

Hänen mukaansa asenteet huumeongelmaisia kohtaan ovat kiristyneet. Toki asenneilmastossa on havaittavissa kiristymisen merkkejä muutoinkin. Terveyden saralta tarjolla on kaiken aikaa enemmän tutkimustietoa ja terveydentilan heikentymisen katsotaan olevan yhä enenevässä määrin ihmisen omalla vastuulla; milloin syy on liikkumattomuudessa, lihavuudessa tai väärissä ruokailutottumuksissa, milloin vaikeammin yksilöitävissä tai geneettisisissä syissä.

Koska sairaudet ovat ihmisen omaa syytä, yhä useammat kysyvät kenelle vähin varoin toteutettu hoito kannattaa suunnata, kuka ansaitsee tulla hoidetuksi ja paljonko hoito saa maksaa. Tässä keskustelussa riippuvuussairauksista kärsivät ihmiset putoavat helposti aivan viimeisten hoidettavien joukkoon.

Välillä vaikuttaa siltä, että apua tai ainakin helpotusta olisi kohtuullisen helposti saatavilla, mutta moraaliset näkökulmat estävät avun tarjoamisen. Tänä keväänä käyttöhuoneita käsitellään taas eduskunnassa, mutta usko aloitteen läpimenoon ei ole kentällä vahvaa. Kaduilla toki tiedetään, ettei huone rohkaise ketään pistämään. Huoneeseen päädyttyään ihminen on jo kulkenut monien muiden huoneiden lävitse, ja käyttöhuoneiden tavoin, myös näissä  ovat ovet pysyneet enimmäkseen suljettuina.

Yksilön vastuuttaminen yksinkertaistaa monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia

Päihdelääketieteen päivät -tapahtuman moninaista ohjelmatarjontaa kuunnellessa herää ajatus, että tälläkin saralla näyttäisi yhteiskunnallisella tasolla olevan käynnissä eräänlainen individualistinen projekti: ajattelun amerikkalaistuminen ja yksilön vastuuttaminen tavalla, joka yksinkertaistaa monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia.

Siinä mielessä nykyinen keskusteluilmapiiri päihteistä noudattelee hyvin tunnettua itsepetoksen kaavaa. On erittäin hyvin dokumentoitua, että  niin sanotusti hyvin pärjäävä alkaa pitää onnistumisia puhtaasti omina ansioinaan ja unohtaa mieluusti suojaavien tekijöiden vaikutukset, sosiaalisen pääoman merkityksen, kasvuolosuhteet, päihteidenkäytön ylisukupolvisen luonteen, koulutuksen, kannattelevien aikuisten puuttumisen seuraukset, laiminlyönnit, traumaattiset kokemukset lapsuudessa, köyhyyden ja osattomuuden vaikutukset, harrastusten ja mahdollisuuksien puuttumisen sekä kaikki ne lukemattomat tavat, joilla ihmiset sosiaalistuvat kulttuuriin, jossa elävät ja jota alkavat pitää normaalina, vaikka se ei aina sellaiselta muiden silmissä näyttäisikään.

Päihteiden käyttö on lähtökohtaisesti toiseutta

Päivän aluksi osallistujia haastetaankin miettimään omaan päihteiden käyttöään. Monet polttivat savukkeen hotellin edessä ennen tilaisuuteen saapumistaan. Vaikka puhujat herättelivät kuulijoita kofeiinin ja tupakan kaltaisiin laillisiin päihteisiin ja niiden käytön yleisyyteen, on selvää, että huumeiden käyttöön liittyy vahva stigma –  päihteiden käyttö on lähtökohtaisesti toiseutta, se kuuluu alueelle, josta valtaosa ihmisistä ei ole kiinnostunut tai jota pitää oman elämänpiiriinsä kuulumattomana.

Silti päihteitä on käytetty aina ja se, mitä milloinkin on pidetty päihteenä on vaihdellut aikojen saatossa.

Farmakologian dosentti Markus Storvik Itä-Suomen yliopistosta puhui omassa puheenvuorossaan niin sanottujen kognitiivisien buustereiden käytöstä.  Ajatusta kaksinaismoralismista on vaikea välttää.

On huomattavasti hyväksytympää käyttää päihteitä, mikäli käyttäjä pyrkii niiden avulla lisäämään omaa tuottavuuttaan. Amerikkalaisista elokuvista on jo opittu, että on ok ottaa piristeitä, jos niiden avulla kyetään valvomaan koko yö. Kofeiinitabletit kuulostavat päihdekeskustelussa varsin lapsellisilta ja viattomilta aineilta. Mutta miten olisi amfetamiini tai joku sen moninaisista johdannaisista?

Joku taaemmalla rivillä kysyy kuiskaten miksi valtio ei jaa tehdastyöläisille amfetamiinia, jos ei muuten, niin kansantalouden nimissä.

”Hyvä kysymys”, nauraa toinen.

Sillä onhan Suomalaisessa työelämässä muodikasta sanoa puurtaneensa ilman taukoa. Tehneensä työtä myös viikonloppuna, ponnistelleensa vaivaa ja itseään säästämättä. On ok uppoutua työhön, unohtaa syödä, vielä tervetulleempaa on puhe kiireestä, siitä, miten ei taaskaan ehtinyt, kun työt painoivat päälle.

Miksi ei voisi ottaa jotain piristyäkseen, jaksaakseen vähän enemmän?

Hierarkiat ovat kaikkialla

Srorvik kertoo esityksessään, että tietyssä määrin amfetamiini voi parantaa muistia, se nostaa vireystilaa ja estää nukahtamasta tylsän työtehtävän äärelle, erityisesti se auttaa silloin kun pitää pystyä keskittymään laput silmillä yksinkertaiseen tehtävään. Amfetamiini kaventaa fokusta, mutta tekee sen luovuuden ja joustavuuden kustannuksella. Silti erityisesti opiskelijat ovat ottaneet kognitiiviset buusterit käyttöön. Pankki- ja pörssimaailmasta kertovat televisiosarjat todistavat samaa.

Tästä ilmiöstä ei puhuta silloin kun puhutaan huumeiden käytöstä. Huumeet eivät sovi työelämään, eivätkä niiden käyttäjät kykene normaaliin elämään. Huumeiden käyttö on jotain, joka näkyy päällepäin. Huumeisiin sairastuvat heikot. Puhe huumeista sisältää ennakkoluuloja ja oletuksia. Vaikka virallisissa yhteyksissä puhutaan päihdesairaudesta, hoitoon suhtaudutaan epäillen. Huumeiden käyttö on yksinkertaisesti rikollista. Mutta joissakin piireissä käyttö kuitenkin sallitaan. Kokaiinin bilekäyttöön ei liity samanlaista paheksuntaa kuin esimerkiksi Bubrenorfiinin. Amerikassa niin sanotut mustien huumeet ovat tuoneet käyttäjilleen pitkiä tuomiota, kun taas viihdepiirien kokkelikohuihin on suhtauduttu kokeiluna, ohimenevänä vaiheena tai luovien ihmisten erityisoikeutena.

Kaiken lisäksi kenttä on vielä avoin, eikä kaikkia aineita ole totisesti vielä nähty. Tullilaboratorion tulliylitarkastaja, kemisti Ilmari Szilvay arvioi omassa puheenvuorossaan, että markkinoille olisi kehitettävissä noin 9 miljoonaa potentiaalista huumekäyttöön soveltuvaa ainetta. Tällä haavaa Suomesta on löydetty reilut 80 erilaista muuntohuumetta, joten käyttämätöntä arsenaalia riittänee tutkittavaksi myös lähitulevaisuudessa. Osaa niistä käyttävät myös “tavalliset ihmiset”. Osalle ne muodostuvat ongelmaksi. Osalle elämästä tulee niiden myötä sietämätöntä. Osa putoaa, sillä hierarkiat ovat kaikkialla. Ne syntyvät tai ne synnytetään, ne ovat sekä tietoisesti luotuja että tiedostamatta jaettuja.  Ne vaikuttavat asenteisiin ja ohjaavat toimintaa. Ne jakavat ihmisiä leireihin, voittajiin ja häviäjiin.

Huumekeskustelussa on kyse myös siitä, millaisia ihmisiä pidetään kelvollisina

Yksi kadulla kohtaamistani miehistä kertoi, että hänen edellisestä seulastaan oli löytynyt kokaiinia. Hän oli asiasta huvittunut, kokaiini oli eräänlainen bonus, johon hänellä ei normaaliolosuhteissa olisi varaa. Mielikuva rullalle kääritystä setelistä discossa istui varsin huonosti miehen ulkoiseen habitukseen.

Tavallaan hän antoi ymmärtää, ettei kokaiinin kaltainen huume kuulunut hänelle. Se oli näkökulma, johon ainakaan itse en ollut varautunut törmääväni.

Keskustelu huumeista ei siis olekaan vain keskustelua addiktioista, kauheista ihmiskohtaloista. Se on myös mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallista keskustelua. Huumekeskustelussa on kyse myös siitä, millaisia ihmisiä pidetään kelvollisina. Kenen kohtalot koskettavat ja kuka otetaan mukaan keskusteluun.

Valitettavan usein keskusteluun liittyy myös raha.

Päihdelääkäri Tuomola arvioi, että säästöjä ei nykyisillä menetelmillä saada. Mitä vakavimmiksi asiat ehtivät muuttua, sitä kalliimmaksi niiden hoito käy myöhemmin. Ja valitettavan usein käy myös niin, että asiat pääsevät niin pitkälle, ettei niiden korjaaminen ole enää mahdollista.

Kirjoittaja Elina Viinamäki työskentelee projektityöntekijänä jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevässä Tukialus-hankkeessa. Tukialus toimii Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella.

Lue lisää Tukialus-hankkeesta