Sisaren joulu Diakonissalaitoksella vuonna 1901

Sisar Liisan ensimmäinen joulu Diakonissalaitoksella vuonna 1901 on kertomus diakonissojen jouluperinteistä. Laitoksen arkistolähteisiin perustuvan tarinan on kirjoittanut Diakonissalaitoksen intendentti Jaana af Hällström. Hyvää joulua!

Tarina  kuunneltavissa tästä linkistä.

“Liisa riisui esiliinansa, laskosti sen huolellisesti ja ripusti huoneensa naulakkoon. Jalkoja särki, hartioita jomotti ja olo oli, ei väsynyt vaan huojentunut: pitkä joulupäivä oli saapunut iltaan. Huurtuneen ikkunaruudun takana lepäsi lumivalkoinen maisema. Pihalyhty piirsi siihen himmeää valoaan. Oli niin levollista.

Liisa, tai sisar Liisa kuten häntä nyt kutsuttiin, oli tullut oppilaaksi Diakonissalaitokselle syyskuussa. Ensimmäiset kuukaudet olivat sujahtaneet nopeasti totutellessa talon tapoihin ja oppilaan tehtäviin. Yhtäkkiä vuosi alkoikin kääntyä kohti loppuaan, kohti Vapahtajan syntymäjuhlaa. Siinä, miten juhlaa Diakonissalaitoksella vietettiin, oli ollut Liisalle monia uusia tapoja.

Adventin aika

Oli juhlassa jotain tuttuakin. Kuten kotikirkossa, ensimmäisenä adventtisunnuntaina veisattiin Hoosianna. Täällä laitoksen uudessa kirkossa se kuulosti erityisen mahtavalta. Mutta toisin kuin kotikirkossa, Hoosianna oli laulettu sekä suomeksi että ruotsiksi. Ruotsin kieleen Liisalla oli ollut totutteleminen, sillä sitä kuuli paljon. Se monen sisaren äidinkieli.

Liisan kotikirkossa oli komeasointiset urut. Täällä sen sijaan virrenveisuuta säestettiin pienellä mustalla matkasoittimella. Sen oli johtajatar Lina kuulemma saanut lahjaksi muutamia vuosia aikaisemmin. Soitinta oli kuljetettu ahkeraan sinne, missä säestystä tarvittiin; kirkkoon ja sairaalan monille osastoille. Liisalle oli kerrottu, että uusi Diakonissalaitoksen rakennus oli maksanut niin paljon, ettei kirkkoon ollut varaa hankkia urkuja. Rahareikiä oli paljon ja tulot epävarmat, joten jos johtajatar Linan lahjaksi saamaa matkasoitinta voitiin käyttää varsinaisten urkujen sijaan, niin sitten käytettiin. Ja hyvinhän se oli tehtävänsä täyttänyt. Jo pitkään laitoksessa olleilla sisarilla oli kuitenkin yhteinen suuri ilonaihe; he olivat saaneet säästettyä niin paljon rahaa, että seuraavana jouluna olisi toisin. Silloin urkuparvesta tulisi nimensä mukainen, sinne saataisiin urut. Tilaus Thulénin urkutehtaalle Kangasalle oli kuulemma lähdössä heti vuoden vaihteen jälkeen. Pieni, hyvin palvellut matkasoitin saisi paikan porrashuoneesta, tai kuten täällä sitä kutsuttiin, vestibyylistä.  

Liisa oli istunut ensimmäisen adventtisunnuntaina kirkon parvella, kuten lähes aina sunnuntaisin. Sieltä hänen eteensä avautui koko kirkkosali. Korkealle kohoavat siniset holvikaaret kurkottivat kohti taivasta ja hän näki kuinka tuon taivaan alle astui pääovesta sisään tummia ihmishahmoja, hiljaisina ja hartaina. Yksinkertaiset penkit täyttyivät rivi toisensa jälkeen eikä mennyt kauankaan kun kirkko oli täpötäynnä.

Joulupuu

Kirkkosali oli saanut koristeekseen saarnastuolin viereen asetetun joulupuun, vihreän tuuhean kuusen. Sellaista Liisa ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Kuinka uljaalta ja juhlalliselta puu näyttikään! Kuusen latvassa kimmelsi pieni tähti ja sen oksia kiersi kaksi nauhaa. Toisessa niistä luki suomeksi kultakirjaimin ”Kunnia Jumalalle Korkeuksissa” ja toisessa oli tekstiä ruotsiksi. Sitä Liisa ei ymmärtänyt. Kirjaimet olivat vanhanaikaisia, eikä hän osannut lukea ruotsinkieltä.

Joulupuun oksille oli ylhäältä alas asetettu 28 kynttilää. Seitsemään niistä sisar Maria sytytti  pienen liekin. Liisa tuli näkemään, että jokaisena seuraavan adventtisunnuntaina liekkejä syttyi aina seitsemän lisää, yksi kynttilä tulevan viikon jokaiselle päivälle. Neljäntenä adventtisunnuntaina kaikki 28 kynttilää valaisivat kirkkoa. Tässä loistossa joulupuu oli myös jouluaattona ja joulupäivänä. Sillä sisarella, jolla oli kunnia sytyttää kynttilät, oli tärkeä tehtävä jumalanpalveluksen loppuun asti: kynttilöitä piti valvoa herkeämättä, ettei tuli vain pääsisi sytyttämään kuusen oksia tai sen koristenauhoja.

Adventtikynttilät

Joulupuun lisäksi tämä kynttilöiden sytyttäminen oli Liisalle uutta. Kun hän siitä kyseli talossa pidempään asuneilta sisarilta sai Liisa tietää, että näin oli tehty aina, aina sen jälkeen kun Diakonissalaitoksen johtajattareksi oli tullut sisar Lina. Hänet oli vihitty diakonissaksi Tukholmassa Erstan laitoksessa. Siellä sisar Lina oli oppinut monia joulunviettoon liittyviä saksalaisia, Kaiserswerthin diakonissalaitoksesta omaksuttuja jouluperinteitä. Sellaisia olivat adventtiajan kynttilöiden sytyttämisen. Ja niin oli adventtikynttilöitä ryhdytty sytyttämään myös täällä Helsingissä.

Sisar Lina oli aloittanut myös tavan kirjoittaa erityinen joulukirje niille sisarille, jotka olivat työssä Diakonissalaitoksen ulkopuolella. Hän ja sisaret kirjoittivat toisilleen muulloinkin vuoden aikana, mutta joulukirjeessä sisar Lina sai toivottaa hyvää joulua heille, jotka hartaista toiveistaan huolimatta eivät voineet matkustamaan Helsinkiin osallistuakseen Diakonissalaitoksen sisarkodin yhteiseen joulunviettoon.

Joulun valmistelua

Keittiön henkilökunnalla, johon Liisakin oppilaana kuului, oli ollut paljon työtä joulua edeltäviä päivinä. Sisar Ida oli leiponut kuuluisia joululimppujaan, oli kiillotettu aterimia ja varmistettu, että lautasliinat ja jouluiset pöytäliinat olivat puhtaita ja silitettyjä. Suuresta astiakaapista otettiin esille pinoittain parempia ruokalautasia ja juomalaseja. Lasit oli valmistettu niin ohuesta materiaalista, että Liisa pelkäsi hauraan esineen särkyvän kädessään, kun hän pyyhki sen pinnasta sormenjälkiä.  Miten kaunis kaiverrus lasien pinnassa olikaan; hauraudesta huolimatta siihen oli taitavissa käsissä pystytty kaivertamaan sana ”Diakonissanstalten”. Se oli Diakonissalaitos ruotsiksi. Tämän sanan merkityksen Liisa oli oppinut ensimmäiseksi.

Jouluaatto

Varhain jouluaattoaamuna kokoonnuttiin juhlallisesti valaistuun ruokasaliin pyytämään joulusiunausta ja rauhaa koko talolle. Rukouksissa muistettiin laitoksen perustajaa Aurora Karamzinia, jonka paikan kirkossa tiedettiin jäävän jouluaamuna tyhjäksi. Rakas everstinna oli vakavasti sairas ja vuoteenomana.  

Aattona iltapäivällä lähes koko henkilökunta kokoontui sairaalan käytävään, jossa oli myös joulukuusi. Ovet potilashuoneisiin avattiin, niin että nekin, jotka eivät päässeet liikkumaan, kuulisivat pastori Palmrothin saarnan ja sisarkuoron laulua. Osa potilaista istui käytävään kannetuissa nojatuoleissa ja sohvilla. Tämän tilaisuuden jälkeen pastori ja sisaret kiersivät kaikilla osastoilla. Eräältä sairaalan entiseltä potilaalta oli saatu lahjoituksena monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen, ne olivat yksityishuoneiden joulukuusia. Ja tänäkin jouluna laitoksen ystävä oli lähettänyt sairaiden iloksi kukkivia kieloja ja hyasintteja. Mikä huumaava tuoksu hyasinteista lähtikään! Liisa ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin paljon eläviä kukkia keskellä talvea.

Jouluaaton ateria

Jouluaaton päivällinen oli lipeäkalaa ja jälkiruuaksi tarjottiin riisipuuroa. Keittiössä Liisa katseli kun kokeneet keittäjät käsittelivät kalaa ja pitävät tarkkaa vahtia, ettei siitä tullut ylikypsää. Onneksi hänen ei tarvinnut osallistua siihen. Hänen tehtävänsä oli kantaa valmiit kalavadit ruokapöytiin. Lipeäkalaa Liisa ei ollut aikaisemmin maistanut, eikä se kovin maukasta ollutkaan. Parempaa oli sen kanssa tarjottu valkoinen kastike. Ruotsissa asuneelta sisar Charlottelta Liisa sai tietää, että lipeäkala on jäänne siltä ajalta kun Ruotsissa (ja myös Suomessa) oli katolinen uskonto. Silloin lipeäkala oli joulua edeltävän paaston ruoka, mutta uskonpuhdistuksen jälkeen siitä oli tullut jouluaaton ateria.

Jokaiselle paketti

Yhteisen aterian jälkeen kukin poistui omiin toimiinsa, sairaalan sisaret sairaalaan ja muualta maasta kotiin tulleet auttamaan keittiöön. Sillä päivä ei ollut vielä ohitse: iltapala piti laittaa – ja saada lahja! Edellisenä jouluna harmaatakkinen pukki oli vilahtanut kotituvan oven raossa ja oli heittänyt paketit koko perheelle; äidille, isälle, kolmelle siskolle ja kahdelle veljelle sekä isotäti Lyydialle. Jokaiselle oli yksi paketti. Liisa oli löytänyt omastaan kauniit kirjavat lapaset. Mitähän pukki tänä vuonna toisi?

Odotus kutkutti Liisan mieltä, sillä hän oli nähnyt kirjaston pöydälle asetettuja nimilappuja, myös omansa! Pöydälle kuulemma tulisi jokaisen oma lahja. Iltapalaksi keittiössä valmistettiin teetä ja lihapiirakkaa. Myös keittiön väki osallistui iltapalalle muiden seurassa. Tunnelma ruokasalissa oli lämminhenkinen; kynttilät paloivat, laulettiin joululauluja ja lopuksi vietettiin kirkossa hartaushetki. Sen jälkeen kirjaston ovet avattiin ja sisaret saivat ottaa lahjansa lahjapöydältä nimensä kohdalta. Jokaiselle oli annettu Päivän Sana ja kiertokirje sekä pieni henkilökohtainen lahja. Liisa sai kultareunaisen kortin. Sen toisella puolella oli kuva kynttilöistä ja havunoksista, toisella puolella oli raamatunlause. Lopuksi kaikki toivottivat toisilleen Hyvää joulua! God Jul! ja vetäytyivät huoneisiinsa levolle.

Joulupäivä

Jouluaamuna klo 6 kirkko ja sen viereiset huoneet olivat täpötäynnä väkeä. Laitoksen koko henkilökunta, sairastuneita lukuun ottamatta, ystävät kaupungilta ja lähikortteleiden asukkaita oli tullut kuulemaan joulun sanomaa, jouluevankeliumia ilosta ja rakkaudesta. Ihmisiä oli tullut niin paljon, ettei Liisa uskonut heidän kaikkien mahtuvan sisään. Mutta ihme tapahtui siinäkin! Jumalanpalveluksen jälkeen kaikille kirkkovieraille tarjottiin kirkkokahvit. Kun vieraat olivat poistuneet, alkoi keittiössä jälleen vilske ja vilinä; ruokasali piti laittaa juhlakuntoon.

Puhtaat joululiinat levitettiin pöydille ja servietit taiteltiin yksinkertaisesti mutta kauniisti. Jokaisessa pöydässä oli maljakollinen lahjaksi saatuja joulukukkia ja samanlaiset kynttilänjalat. Ruokalautasten kanssa piti olla tarkkana, ne asetettiin säntillisiin riveihin sisar Idan ohjeiden mukaisesti. Kunkin lautasen taakse sijoitettiin tuo hauras juomalasi. Kuinka sen teksti kimalsikaan kynttilänvalossa! Näin montaa juhla-asuista pöytää Liisa ei ollut aikaisemmin nähnytkään. Ei edes kotikylän pappilassa, jossa hän oli ollut Kreetan apuna suurissa pidoissa.

Yhteinen jouluateria

Jouluaterialle osallistui koko henkilökunta, johtokunta ja sairaalan lääkärit perheineen. Pastori Palmrothin rukouksen jälkeen tarjoiltiin juhla-ateria; kinkkua, perunoita sekä porkkana- ja lanttulaatikkoa. Jälkiruokana oli luumukiisseliä ja kermavaahtoa. Tarjolla oli myös sisar Idan limppuja ja viipaleita kuluikin melkoisia määriä. Liisa sai yhdessä muutaman muun oppilaan ja koesisaren kanssa kantaa tarjottimen toisensa jälkeen saliin. Heidän tuli olla tarkkana, että kaikki saivat ruokaa ja likaiset lautaset tuli kerättyä pois. Aterian päätteeksi tarjoiltiin kahvia, puolikuun muotoisia joulutorttuja sekä piparkakkuja. Tämän jälkeen myös keittiössä väki sai syödäkseen. Kun ruokasali, tarjoiluhuone ja keittiö oli siivottu, kulhot ja kasarit asetettu paikalleen ja kaikki valot sammutettu, Liisa sai luvan mennä yläkertaan, omaan huoneeseensa. Pienen öljylampun liekin valossa hän nousi portaat kolmanteen kerrokseen ja avasi oven hämärään vinttihuoneeseen. Siellä muut jo nukkuivat.”

Joulukertomus on alunperin julkaistu jouluna 2018. Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksen viestinnän asiantuntijana ja intendenttinä. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.