Kansalaistoiminnasta on apua yhteiskunnalle, mutta toisin kuin yleensä ajatellaan

Kansalaistoiminta kohdistaa katseen nimenomaan vahvuuksiin, ei diagnooseihin. Diakonissalaitoksen kokemuksen mukaan valtaosa ihmisistä todella haluaa olla tarpeellinen. Ihminen tarvitsee toista ihmistä sekä auttaakseen että ollakseen autettavana, kirjoittaa kansalaistoiminnan erityisasiantuntija Laura Hakoköngäs.

Suomalaisia ovat viime aikoina syystäkin puhuttaneet uutiset laiminlyönneistä siellä, missä ihminen on hauraimmillaan ja täysin toisten varassa. Vanhusten hoiva näyttäytyy heikkolaatuisena. Se ei vastaa niitä lupauksia, joita omaisille ja viranomaisille on annettu.

Väestö ikääntyy vääjäämättä. Demografiakäyrät sojottavat jo kohti koillista. Huolipuhe huoltosuhteesta kovenee, ja katseet kääntyvät jossain kohtaa kansalaisyhteiskuntaan: kolmas sektori, tule ja pelasta!

Kansalaistoiminnasta onkin moneen. Tuhannet suomalaiset – omaiset, naapurit, vapaaehtoiset tukihenkilöt – huolehtivat tänäkin päivänä vanhuksista, jotka eivät pärjää itsekseen. Käydään kaupassa, luetaan, katsellaan valokuvia, keskustellaan, lauletaan, autetaan lääkkeiden otossa, toimitaan kadonneena muistina, valvotaan etuuksia. Istutaan kuolevan vierellä. Kaikki tämä on inhimillisesti mittaamattoman arvokasta, ja samalla aivan normaalia.

On varmasti mahdollista rakentaa yhteiskunta, jossa myös osa nykyisestä ammattihoivasta tai vaikkapa saattohoito järjestetään naapurustorinkien ja vapaaehtoisten varaan, tai jossa työttömät avustavat vanhusten ja muiden apua tarvitsevien hoivassa vastikkeellisesti. Tai jossa eri ammattikunnat – posteljoonit, talonmiehet ja kivijalkakauppiaat – osallistuvat lähimmäishuolenpitoon osana tehtäviään.

Omaehtoisen kansalaistoiminnan todellinen yhteiskunnallinen merkitys ei kuitenkaan ole rynnätä lisäkäsipareiksi siinä kohdassa, jossa makuuhaavat jo vaativat puhdistamista, tai siinä kun ihmisen elämän jokainen rakennuspalikka on levällään, voimat loppuvat ja asiat kriisiytyvät. Sairas tarvitsee lääkäriä, päihdekoukussa oleva ammattilaisinterventiota ja henkilökohtaisen konkurssin kohdannut taloustukea.

Kansalaistoiminta ja sen tärkein yhteiskunnallinen rooli

Omimmillaan kansalaistoiminta on silloin, kun se onnistuu tarjoamaan eri elämäntilanteissa oleville ihmisille mahdollisuuden toimia itsensä ja yhteisön hyväksi. Kaikki meistä eivät vartu aikuisten hyväksyvän katseen alla tai pääse harrastuksiin, joissa loistaa. Monelta puuttuu vielä täysi-ikäisenä kokemus onnistumisesta tai tärkeydestä – siitä että osaan ja voin auttaa, ja että minuun luotetaan. Inhimillisessä vuorovaikutuksessa tämä puute voi korjaantua missä tahansa elämänvaiheessa.

Yhdessä tekemisessä havahdumme omiin kykyihimme. Kansalaistoiminta luo katseen nimenomaan vahvuuksiin, ei diagnooseihin. Diakonissalaitoksen kokemuksen mukaan valtaosa ihmisistä todella haluaa olla tarpeellinen. Ihminen tarvitsee toista ihmistä sekä auttaakseen että ollakseen autettavana.

Kokemus vastavuoroisuudesta on merkittävä edellytys sille, että kukaan ei tunne jäävänsä ulkopuolelle tai määrittyvänsä pelkästään jonkin ominaisuutensa – maahanmuuttajuus, sukupuolinen suuntautuneisuus, päihdeongelma – perusteella.

Monimuotoisen inhimillisen vuorovaikutuksen tietoinen ja onnistunut mahdollistaminen onkin kansalaistoiminnan tärkein yhteiskunnallinen rooli. Näistä kohtaamisista syntyy paljon hyvää: yksinäisyys lievittyy, sosiaaliset taidot elpyvät, sosiaaliset etäisyydet kaventuvat ja ymmärrys toisenlaisesta todellisuudesta laajenee, toimintakyky paranee, psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi lisääntyvät. Meistä tulee vahvempi ja välittävämpi yhteiskunta, ongelmia voidaan ehkäistä ennalta ja ”kovien” sote-interventioiden ja palveluiden tarve pienenee.

Jokainen haluaa vaikuttaa johonkin asiaan, oli se pieni tai suuri. Ja kun ihminen saa kokemuksen tästä mahdollisuudesta, esimerkiksi kansalaistoiminnan ammattilaisen tai muun yhteisön tuella, hän ikään kuin pörhistyy ja tulee täydemmäksi itsekseen. Niin käy osapuolille myös kun käydään yhdenvertaista ja arvostavaa dialogia, jossa jokainen tulee kuulluksi. Niin yksinkertaista se lopulta on, häivähdys ihmisarvosta.

Kirjoittaja Laura Hakoköngäs on Diakonissalaitoksen Kansalaistoiminnan erityisasiantuntija.