Konfliktin voi lopettaa, mutta sovintoa ei voi pakottaa

Inclusive Peace -asiantuntijajärjestön johtaja Thania Paffenholz on tehnyt jo pitkään työtä, jotta sovintoa koskeva ymmärrys nähtäisiin osana kansainvälistä rauhanrakennusta. Hän muistuttaa, että sovinto on enemmän kuin konfliktin lopettamista. Siinä on kyse niin yksilöiden kuin yhteisöjen haavojen paranemisesta, ja se voi viedä vuosikymmeniä.

Jännitteiset ajat pitävät kokeneen ja arvostetun rauhantyön asiantuntijan kiireisenä. Haastattelupyyntöömme tohtori Paffenholz vastaa Afrikasta, mutta kun sopiva hetki yhteiselle juttutuokiolle lopulta löytyy, hän on jo Euroopan kamaralla.

Paffenholzin johtama Inclusive Peace on asiantuntijajärjestö, ”think and do tank”. Kuten järjestön nimikin kertoo, he tukevat rauhanprosesseja ja poliittisia uudistuksia tuomalla mukaan inklusiivisuuden näkökulman. Kun konfliktin jäljiltä halutaan rakentaa kestävää yhteiskuntaa, on tärkeää ottaa tähän työhön mukaan laajasti erilaisia ihmisryhmiä.

Paffenholz puhuu nimenomaan sovinnon merkityksestä osana pitkäjänteisiä rauhanprosesseja. Mutta mitä sovinto tässä yhteydessä tarkoittaa?

“On syytä erottaa sovittelu (mediation), joka on työkalu, ja sovinto (reconciliation) lopputuloksena, jota tavoitellaan. Joskus ihmiset tavoittelevat sovittelulla vain asioista sopimista ja konfliktista eroon pääsemistä. Mutta sovinto tavoitteena menee syvemmälle, se tarkoittaa rauhan löytämistä suhteessa traumoihin, haavojen parantamista. Ja nämä haavat voivat olla henkilökohtaisia, mutta yhtä hyvin koko yhteiskuntaa koskevia”, Paffenholz selittää.

Sovintoa ei siis saavuteta yhdessä neuvottelussa, vaan se rakentuu vähitellen, joskus vasta vuosikymmenien kuluessa.

Sovinto voi kypsyä arkielämän sivutuotteena – jos ilmapiiri sitä tukee

Laaja kansainvälinen näkökulma ja tutkijan ote kuuluu Paffenholzin puheessa, joka vilisee selkeyttäviä esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta.

“Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa käytiin läpi monia sovintoprosesseja entisten vihollisten välillä. Esimerkiksi englantilaisten ja saksalaisten välille rakennettiin nuorille suunnattuja vaihto-ohjelmia ja sen sellaista. Silti kyselyt osoittivat vuosikymmenestä toiseen, että englantilaisilla oli voimakkaan kielteisiä mielikuvia saksalaisista. Vasta kun Saksa isännöi jalkapallon MM-kisoja 2006, kyselyiden tulokset kääntyivät: nyt saksalaiset nähtiinkin kelpo ihmisinä”, Paffenholz kertoo.

“Minusta tämä on hyvä esimerkki siitä, että sovinnon työ voi olla lopulta yksinkertaista elämän jatkamista ja yhteistyön tekemistä arjessa. Sovinto kypsyy siinä sivussa kuin huomaamatta.”

Paffenholz korostaa, että yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri ovat ratkaiseva edellytys sovintoprosesseille. Jos tämä tuki puuttuu, sovintoa on vaikea edistää.

“Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa on vuonna 1993 laaditun Oslon sopimuksen jälkeen tehty paljon osapuolten välien korjaamiseksi ja yhteyksien vahvistamiseksi. Kuitenkin Israelin ja Palestiinan välinen konflikti jatkuu yhä. Ovatko kaikki ammattimaiset rauhanrakentamisen yritykset siis epäonnistuneita, vai onko kyse muustakin? Mielestäni johtopäätös on, että kun puhutaan kansainvälisen tason poliittisista konflikteista, sovintoon on mahdollista päästä vain, jos poliittinen johto tukee tätä tavoitetta”, Paffenholz toteaa.

Sovintoprosesseihin osallistuvat ihmiset voivat siis kokea yhteisen ymmärryksen lisääntyneen, mutta jos heidän ympärillään toistetaan yhä uudestaan viholliskuvia ja konfliktin narratiivia, seurauksena on vain hämmennystä ja maailmankuvien ristiriitoja.

“Tässä suhteessa on aiemmin tehty virheitä, on luotettu liikaa siihen, että yksilötason kohtaamiset riittävät kääntämään kehityksen hyväksi. Mutta jos homma halutaan hoitaa kunnolla, tulee huomioida myös ympäröivä konteksti ja kutsua koko yhteiskunta mukaan”, Paffenholz alleviivaa.

“Jos vaikkapa tehdään sovittelevaa työtä koulujen kautta, tulisi ottaa mukaan myös opettajat ja vanhemmat. Samanlaisiin johtopäätöksiin on itse asiassa päädytty myös muilla aloilla kuin rauhantyössä. Esimerkiksi teiniraskauksien vähentämiseen tähtäävissä projekteissa on huomattu, että tehokkaisiin tuloksiin päästään vasta, kun teiniäitien lisäksi osallistetaan koko heitä tukeva yhteisö.”

Sovinto -siihen voi olla rauhasta pitkä matka

Paffenholz viittaa useaan kertaan meneillään olevaan Venäjän ja Ukrainan sotaan. Hän muistuttaa, että usein ihmiset sekoittavat konfliktin lopettamisen ja rauhanrakentamisen. Sodan päättämiseksi neuvotellaan tulitauosta ja väkivallan lopettamisesta, vasta sen jälkeen voidaan aloittaa yhteiskuntien parantumiseen tähtäävä rauhan ja sovinnon työ.

“Tälläkin hetkellä venäläiset ja ukrainalaiset nuoret voisivat tulla keskenään toimeen, jos toisimme heidät yhteen. Uskon, että he voisivat nopeasti saavuttaa yksimielisyyden siitä, että he eivät tahdo sotaa. Mutta sillä ei olisi kuitenkaan mitään merkitystä meneillään olevan sodan kannalta. Sodan lopettamiseen tarvitaan poliittisia ratkaisuja”, Paffenholz toteaa.

Pitkään jatkunut väkivalta voi vaikeuttaa ja viivästyttää sovintoa. Tällaisessa tilanteessa on syytä tunnistaa, että pelkkä sovinnosta puhuminenkin saattaa aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.

“Ruandassa kansanmurhan jälkeen ihmiset kokivat, että kauheiden tapahtumien jälkeen oli mahdotonta puhua sovinnosta. Silloin voitiin keskustella ainoastaan elämisestä yhdessä ilman väkivaltaa”, Paffenholz kertoo.

Tällöin esimerkiksi rauhan työtä tekevä ammattilainen voi saavuttaa enemmän, kun erilaisten aloitteiden tai hankkeiden yhteydessä ei mainitse ääneen sovinnon tavoitetta. Hyviä asioita voi silloin tapahtua vaivihkaa, ajan ja yhteiselon myötä.

“Esimerkiksi menneitä tapahtumia selvittävän totuuskomission perustamista saatetaan helposti ehdottaa osana kokonaisvaltaista rauhanrakentamisen prosessia. Ikään kuin ”laitetaan tämäkin vielä listalle” yhteiskunnan korjaamiseksi. Joskus se sopii kokonaisuuteen hyvin, mutta tähän ei tulisi painostaa ulkoapäin. Jotta sovintoa kannattaa tavoitella, ihmisten on oltava siihen valmiita – toisinaan totuudet ovat niin julmia, että niihin täytyy ensin saada etäisyyttä.”

Paffenholz puhuu paljon narratiivien eli kulttuuristen kertomusten ja puhetapojen merkityksestä rauhan rakentumisessa.

“On työskenneltävä konfliktiin liittyvien narratiivien muuttamiseksi ja monipuolistamiseksi. On kerrottava erilaisia tarinoita ja osoitettava, että myös ”ne toiset” ovat tavallisia ihmisiä, jonkun perheenjäseniä. Tämä on tietenkin hyvin pitkän tähtäimen toimintaa, mutta tällä tavalla yhteiskunnallista ilmapiiriä voidaan kehittää”, Paffenholz selittää.

Kun sovinnon polku aukeaa, tarvitaan saattajia

Kokeneen rauhanrakentajan käsitykset työnsä mahdollisuuksista ja rajoitteista ovat hyvin realistisia. Taikatemppuja ei ole, vaan kestävän rauhan syntyminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja laajaa tukea eri toimijoilta. Ajoitus on ratkaisevassa roolissa. Mutta mistä sitten tunnistaa, milloin aika on kypsä sovinnon työlle?

Joskus kyseessä voi olla pienikin asia, joka käynnistää julkisen keskustelun ja osoittaa tarpeen sovinnon rakentamiselle.

“Espanjassa tällainen keskustelu käynnistyi, kun eräs lakimies löysi keinon hakea oikeutta Francon hallinnon aikana vääryyttä kokeneille. Etelä-Koreassa vastaavan alkusysäyksen antoi Pohjois-Koreasta loikannut nuori mies, joka seisoi kadulla kantaen ”halaa loikkaria” -kylttiä, kuvasi kohtaamiset videolle ja jakoi ne sosiaalisessa mediassa”, Paffenholz kertoo.

Olennaista on, että kun sovinnon polku avautuu, on olemassa sellaisia toimijoita, jotka voivat tarttua tilaisuuteen ja laajentaa keskustelun prosessiksi.

Digitaalista kamppailua rauhan viesteistä

Julkisella keskustelulla voi siis olla tärkeä rooli sovinnolle suotuisan ilmapiirin syntymisessä. Paffenholz kuitenkin valittelee, että julkisuus on huomattavasti useammin osa ongelmaa kuin osa ratkaisua.

“Etenkin sosiaalinen media tuottaa viholliskuvia joka sekunti ja syventää polarisaatiota. Tämä on valtava ongelma meidän alallamme. Vielä arabikevään aikaan 2011 digitaalisuus toi ihmiset yhteen ja työnsi vallankumousta eteenpäin. Sen jälkeen isot valtiot ja autoritääriset johtajat havahtuivat siihen, että heidän on otettava digitaalinen tila haltuun. He ovat panostaneet valtavasti siihen, että he tuottavat vastavoimaa demokratiaa ja sovittelua edistäville viesteille”, Paffenholz kertoo.

Paffenholz pohtii, miksi rauhaa edistävät tahot eivät voisi samalla tavalla suunnata panoksiaan verkkomaailmaan.

“Kaikenlaista tarpeetonta tavaraa voidaan kyllä markkinoida ympäri maailman. Eikö samoilla keinoilla voisi levittää rauhaa edistäviä viestejä? Tähän tarvitsisimme todellisia ammattilaisia tueksemme, emme pelkkiä parin päivän somekoulutuksia!”

Tärkeiden miesten pöydistä koko kansalaisyhteiskunnan asiaksi

Paffenholz näkee viime vuosikymmeninä tapahtuneen merkittävää kehitystä rauhantyön alalla. 1990-luvulla nimenomaan rauhanneuvottelut olivat keskeinen osa ammattimaista rauhanrakentamista. Silloin kenttää hallitsivat vallakkaat miehet, jotka kokoontuivat korkea-arvoisiin neuvotteluihin allekirjoittamaan sopimuksia.

Sittemmin konfliktit itsessään ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi. Niissä on osallisina monenlaisia osapuolia, kuten epävirallisia aseellisia ryhmittymiä, joilla ei välttämättä ole intressiä tulla yhteiseen pöytään. Niinpä myös rauhanprosesseihin tarvitaan monenlaisia toimijoita mukaan.

Nykyään jo YK:n päätöslauselmia myöten näkyy halu osallistaa kansalaisyhteiskuntaa laajasti ja ottaa esimerkiksi naiset ja nuoret entistä vahvemmin mukaan rauhanprosesseihin. Käytännössä tämä voi tarkoittaa heidän tuomista mukaan neuvotteluihin, mutta heitä voidaan kuunnella ja osallistaa myös monilla muilla keinoin. Paffenholz mainitsee tässä myös julkisen keskustelun merkityksen ja erilaiset digitaalisia yhteyksiä hyödyntävät menetelmät, joiden kehittämistä korona-aika on osaltaan vauhdittanut.

Paffenholz muistuttaa kuitenkin ”vanhojen tärkeiden miesten” käyttävän yhä paljon valtaa.

“Paljon on muuttunut siinä, miten ajattelemme rauhanprosesseista ja miten niitä toteutetaan käytännössä. Mutta kuka istuu pöydässä, kun Ukraina ja Venäjä neuvottelevat? Ei ainakaan kansalaisyhteiskunta! Toisaalta sillä ei ole paljon väliäkään. Mikä tahansa, mikä lopettaa sodan, on tervetullutta. Tärkeää on kuitenkin se, että kun tuo sopimus on syntynyt, mukaan on otettava lisää ihmisiä. Koko Ukraina haluaa olla mukana päättämässä tulevaisuudestaan”, Paffenholz painottaa.

“Siksi esimerkiksi Etiopiassa ollaan nyt perustamassa valtavaa kolmevuotista kansallisen dialogin prosessia, johon osallistuu suuri määrä erilaisia toimijoita. Ja senkin jälkeen tarvitaan ehkä taas uusia sovintoprosesseja.”

Nuorten globaali yhteistyö luo toivoa

Tulevaisuudessa Paffenholz näkee yhtä aikaa synkkiä pilviä ja valonpilkahduksia.

“Euroopassa eletään nyt muutosten hetkeä, ja vallalla on enemmän polarisaation kuin sovinnon ilmapiiri. Kaikki se työ, mitä Euroopan ja Venäjän suhteiden eteen on tehty toisen maailmansodan jälkeen, on nyt vaarassa. Lopulta on tietysti löydettävä jälleen keinot elää yhdessä ja purettava uhkien ilmapiiri, mutta tällä hetkellä kansainvälinen trendi ei ole erityisen otollinen sovinnon työlle”, Paffenholz toteaa.

Positiivisempi näkymä on sen sijaan se, että kansalaisyhteiskunnasta nousee yhä uusia liikkeitä, jotka pyrkivät muuttamaan maailmaa paremmaksi. Esimerkiksi nuorten rooli on yhä merkityksellisempi: he toimivat yhdessä, kuten ilmastoliike on osoittanut.

“He eivät tarvitse sovittelua, sillä heidän välillään ei ole konfliktia! Eikä meidän tarvitse ‘antaa heille ääntä’, sillä heillä on jo äänensä ja he käyttävät sitä. Jos he eivät löydä paikkaansa olemassa olevista rakenteista, he luovat itse uusia”, Paffenholz iloitsee.

Paffenholzin mielestä nämä ihmiset ovat tulevaisuudessa tärkeä voimavara rauhantyölle, sillä he näyttävät mallia yhdessä elämiselle ja sovinnollisemmille puhetavoille. Se luo toivoa.

Artikkelin kirjoittaja Mikko Hautakangas on sovitteluasioihin perehtynyt median ja journalismin tutkija.

Inclusive Peace -järjestön johtaja, tohtori Thania Paffenholz on mukana Afrikan sarven sovinnon prosesseja tukevassa #reconciliation-hankkeessa, joka on osa #sovinto-ohjelman kansainvälistä työtä.