Kotiutumista tapahtuu ystävällisissä hetkissä

“Sano moi, tutustu, kysy mitä kuuluu. Juttele, kutsu kahville, kutsu mukaan. Puhu suomea kieltämme opettelevan kanssa, osoita tukea ja kiinnostusta. Lyhyetkin ystävälliset katseet ja sanat, pienet rakkaudelliset teot, voivat olla merkityksellisiä siinä, miten uusi paikka alkaa tuntua kodilta”, Diakonissalaitoksen yhteisötyöntekijä Emma Kallunki kirjoittaa blogissaan. 

Diakonissalaitoksen yhteisötyöntekijä Emma Kallunki.

Kohtaan työssäni turvapaikanhakijataustaisia nuoria, jotka tulevat kaukaa ja aina kotimaan tilanteen pakottamina luoksemme tänne kylmään pohjolaan. Nuoret opiskelevat kummallista kieltämme ja yhteiskuntamme tapoja. He valmistuvat, siirtyvät työelämään, viettävät vapaa-aikaa läheisten kanssa, etsivät itseään – niin kuin nuoren elämään kuuluu. Rakentavat oman näköistä elämää paikassa, jota eivät vain hetkeä aiemmin ehkä osanneet kuvitella. Parhaan kykynsä mukaan he hakevat elämäänsä niitä elementtejä, jotka Rosa Meriläisen (HS 13.12.2022) sanoin vaalivat rakkautta.

Samalla he kantavat huolta kauas jääneistä perheistään, ehkä lähettävät palkastaan osan perheidensä avuksi, näkevät painajaisia kokemuksistaan kotimaassa tai matkalla tänne. Joku maksaa vielä velkaansa salakuljettajille, joiden matkassa pääsi turvaan. Asioita, joita nuoren elämään ei kuuluisi kuulua ja joiden kanssa he pärjäävät silti.

Meriläisen ajatukset rakkaudesta yhteiskunnallisena voimana johdattivat minut nuorten kanssa käymiini keskusteluihin kohtaamisista, yhdessä elämisestä ja haaveista, jotka liittyvät omannäköiseen elämään ja yhdenvertaisempaan maailmaan.

Nuoret kaipaavat aitoja kohtaamisia

Moni nuorista kokee yksinäisyyttä ja kaipaa lapsuutensa yhteisöllistä elämäntapaa, jossa perheen määritelmä oli viisi taloa eteenpäin. Iso osa heistä asuu yksin, joku kämppiksen kanssa, jollakulla on jo oma puoliso. Nuoret asuvat kaupungeissa, taloissa, joissa naapurit sanovat nopeasti moi, kääntävät katseen pois tai odottavat, että rappu on tyhjä ennen kuin lähtevät ovesta. Ja meiltä harvoilta tutuilta suomalaisilta, joilla on aikaa vastata kaikkiin kysymyksiin, he kysyvät: miksi suomalaiset eivät puhu?

Joka kerta vastaan jotain kulttuuristamme, tavastamme kuunnella ja antaa tilaa, oman tilan kokemuksesta ja yksityisyyden kunnioittamisesta. Kerron, miten ei haluta tungetella ja että hiljaisuus kertoo vain erilaisesta kulttuurista. Vakuutan, että kyllä meitä kiinnostaa silti. Kerron, miten myös suomalaiset kokevat yksinäisyyttä ja naapureiden tunteminen oikeastaan lisäisi turvaa, hyvää mieltä. Yhteisöllisyyshän lisää hyvinvointia. Ja aina kannustan, että puhu vaan, tervehdi, kyllä se on ihan ok. Kysy mitä kuuluu, puhu sinä silti, vaikka toiset eivät itse niin tekisi ensin. Levitä sitä hyvää, säilytä tahto tuntea lähimmäisesi, ole rohkea vaikka väsyttäisi.

Ja meitä suomalaisia muistutan: miten kaukaa tahansa naapurisi, työkaverisi, opiskelutoverisi, vastaantulija kadulla tai kohtaamasi ihminen kauppajonossa onkin tänne tullut, sinulla ja hänellä on aina enemmän yhteistä kuin eroja. Sano moi, tutustu, kysy mitä kuuluu. Juttele, kutsu kahville, kutsu mukaan. Puhu suomea kieltämme opettelevan kanssa, osoita tukea ja kiinnostusta. Lyhyetkin ystävälliset katseet ja sanat, pienet rakkaudelliset teot, voivat olla merkityksellisiä siinä, miten uusi paikka alkaa tuntua kodilta.

Kirjoittaja Emma Kallunki on Diakonissalaitoksen yhteisötyöntekijä. Teksti on julkaistu Helsingin Sanomissa 18.12.2022.