Kun stigma tappaa 

Satakaksikymmentä. Kaksikymmentäkaksi. Kaksi nuorta joka viikko. Mitä nämä luvut kertovat sinulle?  Ne kertovat siitä, että vuonna 2021 Suomessa kuoli 120 alle 30-vuotiasta nuorta huumeiden yliannostukseen. 22 heistä oli alle 20-vuotiaita. Toisin sanoen Suomessa kuolee enemmän kuin kaksi nuorta huumeiden yliannostukseen viikossa. “Niin monta turhaa, olemassa olevilla keinoilla vältettävissä olevaa kuolemaa”, kirjoittaa etsivää ja jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä kadulla tekevä Jenny Kaasinen-Wickman.

Jenny Kaasinen-Wickmanin työ on kaupunkien kaduilla.

Nämä luvut kertovat liian aikaisin kuolleista nuorista, joilla olisi ollut elämä ja toteutumattomat unelmat ja haaveet vielä edessäpäin toteuttaviksi. Nämä luvut kertovat myös yhteisestä epäonnistumisestamme yhteiskuntana suojella elämää ja tarjota oikea-aikaisesti oikeanlaisia palveluita ihmisille, nuorille, joilla on päihteiden käyttöä.

Nämä luvut kertovat myös moninkertaisesta suuresta surusta, kaipuusta, ikävästä, kysymyksistä ilman vastauksia, sekä kiukusta, pettymyksestä ja suuttumuksesta. Kun läheinen kuolee, jää jäljelle kaipuu ja ikävä. Kun läheinen kuolee huumeisiin, jää jäljelle usein myös paljon kysymyksiä ilman vastauksia.

Keinot on, tahtotila tuntuu puuttuvan

Kuljen kollegojeni kanssa aivan haittoja vähentävän päihdetyön ytimessä kaupunkien kaduilla ja kujilla, siellä missä ihmiset, joilla ei useinkaan ole muuta paikkaa, viettävät aikaansa. Kadulla näen joka päivä, kuinka saavuttamattomissa olevat palvelut yhdistettynä vanhentuneeseen lainsäädäntöömme lisäävät päihteidenkäyttöä ja yhä monisyisempää pahoinvointia.

Kohtaamiemme ihmisten kertomukset läheltä piti -tilanteista yliannostustapauksissa ja läheisten yliannostuskuolemista ovat karua ja surullista kuultavaa.

”Meidän poikamme elämällä oli merkitys ja meillä oli hieno poika…Tuntuu joka kerta yhtä raskaalta sanoa oli, kun pitäisi olla vieläkin. Puolisoani ja minua suututtaa poikamme kuolemassa moni asia, mutta eniten se, että tilanne, jossa poikamme kuoli, olisi ollut vältettävissä, jos muut nuoret olisivat osanneet tunnistaa poikamme myrkytystilan ja olisivat uskaltaneet ajoissa hälyttää apua. Puolisoni kanssa emme ole vihaisia lapsemme kavereille, vaan tälle yhteiskunnalle, joka on opettanut nuoret pelkäämään avun pyytämistä, kun kyse on huumeista.”

-isä

Tuntuu erityisen turhauttavalta nähdä isien, äitien, ystävien ja itse päihteiden käyttäjien tuskaa, ja samalla tietää, että meillä olisi olemassa näyttöön perustuvia toimia, keinoja ja välineitä yliannostuskuolemien ehkäisyyn sekä huumehaittojen vähentämiseen.

Yhteinen tahtotila tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen HEAR-asiantuntijaryhmä antoi juuri oman suosituksensa Huumekuolemien ehkäisyn Suomen malliksi.

Malli sisältää kaksitoista konkreettista toimenpide-ehdotusta ja ohjeita käytännön toteutukseen. Ei varsinaisesti uutta, mutta monipuolisen keinovalikoiman tutkitusti ja kokemuksella vaikuttaviksi todettuja asioita, joilla ongelmaa tulisi lähestyä.

Päihderiippuvuus on sairaus

Tuntuu käsittämättömältä, että tunnistamme laajalti yhteiskunnassamme, että osalla yhteisömme jäsenistä on sairaus, joka hoitamattomana johtaa lopulta kuolemaan. Silti tätä sairautta halutaan käsitellä ennemminkin henkilökohtaisten moraali- ja ihmiskäsityksen kautta, kuin terveyden- ja sosiaalihuollon kysymyksenä.

Missä muussa sairaudessa saadaksesi lääketieteellistä hoitoa sairauteesi joudut osoittamaan motivaatiotasi ja sitoneisuuttasi saadaksesi tarvitsemaasi hoitoa? Tai minkä muun vakavan, kuolemaan johtavan sairauden hoito voidaan päättää hoitotahon yksipuolisella ilmoituksella koska potilas esimerkiksi korottaa ääntään ja kaataa tuolin?

Erikoissairaanhoidon vika tämä ei ole, vaan toimimattoman organisaatiot ylittävän puutteellisen yhteistyön. Sen, ettei kenelläkään ole ihmisen tilanteesta riittävää kokonaiskuvaa ja mahdollisuutta nk. case management -työskentelyyn.

”Mä en tiedä kuka mulle oli hälyyttänyt apua, mutta sairaalasta teholta mä heräsin. Mut oli löydetty yhdestä puistosta. Olin lääkinnyt mun huonovointisuuttani ja kuumeista oloa pv:llä ja subulla, joka sairaalassa selvisikin olevan stafylokokin aiheuttama enokardiitti. Sellasta kaikkea sitä ihminen näköjään saa, kun piikittää ja asuu tuolla vihreissä vessoissa. Nyt mä odotan asumisyksiköstä paikkaa. Siihen asti saan olla täällä hätämajoituksessa, vaikka on tää aika raskasta, kun aamusin pitää lähteä päiväks tonne jonnekin aina vaeltelemaan ja vasta illalla pääsee lepäämään. Mun haaveena olis, et voisin saada oman kodin ja pääsisin korvaushoitoon ja sitten vielä tulevaisuudessa saada mun kesken jääneet opinnot valmiiks ja pääsisin töihin ”

 -nuori 27 v.

Rakenteellinen välinpitämättömyys ruokkii pahaa oloa

Kerta toisensa jälkeen me ammattilaiset, jotka työskentelemme paljon katuolosuhteissa aikaansa viettävien ihmisten kanssa, kuulemme kohtaamiltamme ihmisiltä saman syvään juurtuneen kokemuksen:

”Ei mua kannata auttaa. Mä oon vaan tällainen narkkari. Sillon vielä, kun menin esim. terveyskeskukseen korvatulehduksen takia ja mut käännytettiin sieltä pois, koska olin kuulemma vaan tullut hakemaan pillereitä ja se tulehdus meni niin pahaksi, että tärykalvo puhkesi, niin ajattelin että niillä oli vaan huono päivä sielä terkkarissa. Mutta kun toi sama toistuu joka paikassa, niin mä oon jo sisäistänyt, että ei mulla ole arvoa, eikä mua haluta tohon teidän yhteiskuntaanne. Kuolisin vaan pois. Sitä mä oikeesti toivon.”

 -kohdattu ihminen kadulla

Kohtaamiemme ihmisten avun hakemisen kynnykset ovatkin usein näkyviä, mutta myös näkymättömiä. Niin kuin kollegani ovat asian ilmaisseet, on kyse loppujen lopuksi aina rakenteellisesta välinpitämättömyydestä, kiireestä, vääränlaisesta vallankäytöstä ja stereotyyppisesti stigmaa ylläpitävistä asenteista ihmisiä kohtaan, jotka käyttävät päihteitä. Näistä syistä päihteitä käyttävien kynnys hakeutua ajoissa tarpeen mukaisiin palveluihin, tai viime kädessä soittaa apua yliannostus tilanteissa on muodostunut kohtuuttoman korkeaksi.

Mitä voisimme yhdessä ja yksilöinä tehdä?

Vähintä mitä jokainen voi tehdä on pohtia ja tunnistaa omat ennakkoasenteensa, jotka liittyvät riippuvuussairauksista kärsiviin ihmisiin. Tunnistaa sisäiset ja mahdollisesti stigmaa ylläpitävät ajatukset ja puheet ja lähteä niitä purkamaan. Sillä loppujen lopuksi kyse on siitä, miten haluaisit vaikeassa elämäntilanteessa elävää läheistäsi kohdeltavan ja kohdattavan.

Lähteitä

THL:n Huumekuolemien ehkäisyn asiantuntijaryhmä (HEAR) 7.9.2023: Huumekuolemien ehkäisyn Suomen malli : Toimenpide-ehdotuksia ja ohjeita käytännön toteutukseen (julkari.fi)

The European Monitoring Centre for Drugs and Drug Addiction (EMCDDA) 16.6.2023: Huumetilanne Euroopassa vuoteen 2023 asti – yleiskatsaus ja arvio kehittymässä olevista uhkista ja uusista kehityssuuntauksista (Euroopan huumeraportti 2023) | www.emcdda.europa.eu

Tilastokeskuksen katsaus 9.12.2022: Huumausainekuolemat lisääntyivät vuonna 2021 – Tilastokeskus (stat.fi)

Kirjoittaja Diakonissalaitoksen Tukialuksen projektityöntekijä Jenny Kaasinen-Wickman tekee etsivää ja jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä kaduilla. Hän kuuluu myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Huumekuolemien ehkäisyn asiantuntijaryhmään (HEAR). HEARin Huumekuolemien ehkäisyn Suomen malli julkaistiin 7.9.2023. Diakonissalaitos kannattaa HEARin suosituksia ja otti 12.9. kantaa esimerkiksi opioidikorvaushoidon lisäämisen sekä käyttöhuonekokeilun puolesta. 

Korjaus 10.11.2023: lisätty lähteitä ja korjattu ingressissä ollut virheellinen viittaus vuoteen 2022, kun oikea on 2021.