Mentoripari Nicole ja Waltteri: ”Ihmiset tarvitsevat paikan, jossa voivat puhua asioista, joista välittävät.”

Nicole ja Waltteri ovat Diakonissalaitoksen Amigo-toiminnan mentorointipari, jonka yhteinen mentorointivuosi on hiljattain tullut päätökseen. Mentorointiparin tapaamisilla ”pölpötettiin” kaikesta maan ja taivaan välillä. “Amigossa on hyvää se, että aina tietää, että taustatuki on tarvittaessa olemassa ja työntekijälle voi jutella matalalla kynnyksellä.”

“Amigossa on hyvää se, että jokaista kannustetaan olemaan oma itsensä mentorinakin. Toiseen tutustuminen on aina kiehtovaa ja sille kannattaa antaa aikaa. Me lähdettiin puhumaan ja siitä se sitten käynnistyi!”, Amigo-mentori Nicole kertoo.

Nicole ja Waltteri ovat Diakonissalaitoksen Amigo-toiminnan mentorointipari, jonka yhteinen mentorointivuosi on hiljattain tullut päätökseen. He ovat lupautuneet kertomaan minulle yhteisestä vuodestaan, ja Nicole on kutsunut sekä minut että Waltterin luokseen kylään. Saavun ensimmäisenä paikalle ja Nicole toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi lämminhenkiseen kotiinsa. Pian minun jälkeeni saapuu myös Waltteri, jolle Nicolen koti onkin jo entuudestaan tuttu. Kuulumisten vaihdon jälkeen ryhdymme juttelemaan parin mentorointivuodesta pienen purtavan äärellä.  

”Olen huomannut, että ihmisten kanssa oleminen tekee minulle hyvää.”

Aloitamme juttelemalla hieman siitä, miksi Nicole ja Waltteri halusivat lähteä mukaan Amigon toimintaan.  

”Olin aika yksinäinen henkilö. Minulla on kyllä joitain kavereita ja läheinen perhe, mutta heillä on omat kiireensä ja itse kaipasin lisää ihmiskontakteja arkeen. Jään helposti oman pääni sisään yksin ja olen huomannut, että ihmisten kanssa oleminen tekee minulle hyvää”, kertoo Waltteri.

Myös Nicole kertoo toivoneensa lisää sosiaalisia kontakteja työelämän sosiaalisten suhteiden lisäksi. Hän on toiminut mentorina jo useamman kerran ja toteaa ensimmäisen mentoroinnin olleen niin silmiä avaava, että on halunnut lähteä yhä uudestaan mukaan.  

”Me lähdettiin puhumaan ja siitä se sitten käynnistyi!”

Molemmat kertovat jännittäneensä vuotta ennen sen alkamista. Waltteri toteaa:  

”Olen taipuvainen katastrofiajatteluun, joten itselleni tyypillisesti pelkäsin, että jokin menee pieleen. En kuitenkaan halunnut antaa ajatuksille liikaa valtaa.”

Myös Nicolella oli omat jännityksen aiheensa:  

”Pelkäsin etten riitä tai olen liian spontaani tai heittäydyn liikaa. Amigossa on kuitenkin hyvää se, että jokaista kannustetaan olemaan oma itsensä mentorinakin. Toiseen tutustuminen on aina kiehtovaa ja sille kannattaa antaa aikaa. Me lähdettiin puhumaan ja siitä se sitten käynnistyi!”

Onkin helppoa uskoa, että tällä kaksikolla on juttua ja antoisia keskusteluita riittänyt! He kertovat, että ovat tavanneet mieluiten rauhallisissa paikoissa, joissa voi ”pölpöttää”, kuten he kuvaavat: 

”Pölpötettiin aina tunti pari ja sitten tapaaminen on aina luonnollisesti päättynyt.”

Keskustelu kulkee tälläkin kertaa monella eri tasolla ja parivaljakko täydentelee luontevasti toistensa ajatuksia. Kun toinen puhuu, toinen kuuntelee korvat höröllä ja nostaa taas uuden näkökulman esille. Jo ensimmäiset kysymykseni kirvoittavat keskustelun, joka nousee omista kokemuksista yhteiskunnalliselle tasolle.  

”Nykyinen yhteiskunta on atomisoitunut ja ihmiset ovat yksinäisiä. Kuitenkin toisten seura on ihmisen perustarve”, Waltteri pohtii.

”Ei ole enää niin paljoa paikkoja, missä voi kohdata toisia ihmisiä. Jopa penkkejä, joilla istua yhdessä tuntuu olevan vähemmän. Monet ihmiset ovat myös melko kiireisiä”, vastaa Nicole.

”Olemme yksilöitä yhteiskunnassa, mutta meidän pitäisi olla yhteiskunnassa olevia yksilöitä”, Waltteri summaa.

Tämän keskustelun valossa tuntuu hyvin luonnolliselta, että parivaljakko on toivonut omille tapaamisilleen rauhallista paikkaa, jossa on tilaa ja aikaa pysähtyä erilaisten ajatusten äärelle.  

”Toiminnan hauskuus on siinä, että voi saada erilaisia näkökulmia!”

Mentoroinnissa Amigon työntekijät etsivät jokaiselle mahdollisimman sopivan mentorointiparin. Juttelemme siitä, miltä on tuntunut tutustua oman elämänpiirin ulkopuoliseen ihmiseen. Esiin nousee hieman erilaisten elämänkatsomusten ja -tilanteiden tuomat uudet näkökulmat.  

Waltteri kertoo oman maailmankatsomuksensa nojaavan pitkälti fysiikkaan ja kemiaan, joten hänestä on ollut mielenkiintoista tutustua ihmiseen, jolle henkisyys on tärkeää. Nicole toteaa, ettei itse koe olevansa uskonnollinen, mutta henkisyys on hänelle tärkeässä roolissa. Se merkitsee hänelle ennen kaikkea vapautta. Nicole tekee myös tarot-tulkintoja ja tapaamisilla myös Waltteri on päässyt istahtamaan Nicolen tulkintaan. Kokemus on muistuttanut Waltteria jostain hänelle tärkeästä.  

”Vaikken itse usko tarot-kortteihin, niin oli mielenkiintoista kuulla tulkintoja. Sain korteista muistutuksen, että tykkään rakentaa asioita. Ja sitä kautta olen päättänyt, että lähden opiskelemaan ohjelmointia ja ehkä sittemmin haluan rakentaa robotteja”, Waltteri kertoo.

He ovat kokeneet myös ikäeron tuoneen omalta osaltaan uusia näkökulmia ja rikkautta mentorointiin. Nicole ihailee Waltterin idearikkautta ja nuoruuden tuomaa perspektiiviä. Toisaalta hän kokee, että pystyy myös itse tuomaan uudenlaista perspektiiviä Waltterille. Tämä näkyy esimerkiksi Nicolen toteamuksessa, kun Waltteri harmittelee, että jotkin asiat ovat tuntuneen olevan jumissa omassa elämässä pitkään.  

”Sinä olet nuori ja kaikki on edessä. Ajattelen, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa mitään.”

Ehkäpä juuri hieman erilaiset ajattelutavat ja molemminpuolinen avoimuus ovat olleet salaisuuksia parin hedelmällisille keskusteluille ja oivalluksille. Nicole tiivistää: 

”Toiminnan hauskuus on siinä, että voi saada erilaisia näkökulmia! Meillä on kunnioitus toisiamme kohtaan ja avoimuus ja kiinnostus elämää kohtaan. Olemme molemmat uteliaita elämälle.”

Lopulta parin ajattelusta löytyy myös paljon yhteistä.  

”Uskon ihmisten hyvyyteen, vaikken ole uskonnollinen”, sanoo Waltteri.

”Pohjimmiltamme uskomme aika samanlaisiin asioihin”, Nicole vastaa.

”Uskomme samoihin asioihin, mutta eri suunnista”, Waltteri summaa.

”Suosittelisin sellaisille henkilöille, jotka kokevat olevansa yksin.”

Haluan kuulla molemmilta hieman ajatuksia Amigon toiminnasta. Pari ei koe, että heillä olisi ollut haasteita mentoroinnissa. Nicole kuitenkin painottaa, että Amigossa on hyvää se, että aina tietää, että taustatuki on tarvittaessa olemassa ja työntekijälle voi jutella matalalla kynnyksellä. Hänestä on myös tärkeää, että jokaista kannustetaan olemaan mentorina oma itsensä ja se riittää. Kun kysyn, kenelle Waltteri suosittelisi toimintaa, hän vastaa: 

”Suosittelisin sellaisille henkilöille, jotka kokevat olevansa yksin. Ihmiset tarvitsevat paikan, jossa voivat puhua asioista, joista välittävät.”

”Sain hyvän ystävän.”

Juttelemme vielä lopuksi siitä, mikä on ollut mentorointivuoden anti Waltterin ja Nicolen elämässä.  

”Mun mieli laukkaa suuta nopeammin. Olen oppinut puhumaan ihmisille paremmin. Sain myös sen verran tukea, että pääsin elämään kiinni.” kertoo Waltteri.

Ennen kaikkea molemmat kokevat kuitenkin saaneensa mentoroinnista uuden ystävän. 

”Sain hyvän ystävän.” Waltteri toteaa.

”Samaa mieltä. Meillä on kivaa yhdessä, eikä ole vaatimuksia tai odotuksia ja se on kaikista hauskinta!”, Nicole komppaa.

Ystävyys huokuu myös tavasta, jolla he kuvailevat toisiaan.  

”Waltteri on avoin. Se on tosi tärkeä ja hauska piirre. Kuitenkin jalat maassa. On aina kiva nähdä ja se tuntuu kivalta ja lämpimältä. Meidän keskustelut on aina kiehtovia. Waltteri on kiinnostunut ja utelias hyvällä tavalla. Realistisuus kulkee siinä mukana.”

”Nicole on ystävällinen, mukava ja lämmin. Nicole on ystävän läsnäolo.”

Pari tuntia on vierähtänyt nopeasti ”pölpöttäessä” ja Waltterin alkaa olla aika lähteä kotiin. Tämän tapaamisen jälkeen jää ainakin allekirjoittaneelle lämmin olo ja hymy huulille pitkäksi aikaa. Kiitos Nicole ja Waltteri, että päästitte minut hetkeksi osaksi kiehtovia keskusteluitanne! 

Kirjoittaja Anni Lehto työskentelee Amigon yhteisötyöntekijänä