Mitä kauemmaksi ääripäiden todellisuudet etääntyvät toisistaan, sitä vaikeampaa meidän on tulevaisuudessa ymmärtää toisiamme

“Välillä tulee mieleen, että olemme luoneet hyvää tarkoittavia järjestelmiä, joiden näennäiseen tasa-arvoon ihmiset uppoavat. Jo pitkään on ollut nähtävissä kehityskulkuja, joissa varallisuus ja hyväosaisuus kasaantuvat entistä pienemmälle joukolle, kun taas ne, joilla menee huonosti, työnnetään entistä tiukemmin marginaaliin”, jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevän Tukialus-hankkeen projektityöntekijä Elina Viinamäki kirjoittaa blogissaan. 

Elina Viinamäki työskentelee projektityöntekijänä jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevässä Tukialus-hankkeessa.

Helmikuun viimeisellä viikolla, muutaman asteen mukavassa pakkassäässä aloitan uutena työntekijänä Diakonissalaitoksen Tukialuksessa. Tukialus on jalkautuvan päihde- ja mielenterveystyön hanke, jossa  apua, tukea, ruokaa, hygieniatarvikkeita ja puhtaita pistosvälineitä viedään sinne, missä ihmiset ovat ja niitä tarvitsevat – kadulle.

Kukapa ei haluaisi olla paras versio itsestään?

Päiväni alkaa tavalliseen tapaan aamukahvia juoden. Aamun Helsingin Sanomissa on mielenkiintoinen artikkeli miehestä, joka miltei tieteellisellä pieteetillä optimoi elämäänsä, jaksamistaan, palautumistaan ja terveydentilaansa liittyviä seikkoja. Uusimman tiedon ja kehittämiensä päivittäisten rutiininen avulla hän pyrkii saavuttamaan terveen sekä mahdollisimman pitkän elämän. Mies kertoo noudattavansa äärimmäisen tiukkoja aikatauluja. Hän koostaa ravitsemuksensa viimeisimpien suositusten mukaan ja hänellä on käytössään monenkirjavia sovelluksia, joiden avulla elintoimintojen mittaaminen käy suhteellisen helposti.

Vaikka miehen toiminta on omalla tavallaan äärimmilleen hiottua, on siinä myös paljon tuttuja, arkisiakin elementtejä. Nykyään joka kolmannella suomalaisella on meneillään jonkinlainen itsensä tarkkailun projekti ja erilaiset älykellot ja -sormukset ovat tuttuja monelle. Askelmittari kuuluu puhelimien perusvarustuksiin, itsekin seuraan sitä satunnaisesti ja huonon omatunnon vallassa. Kukapa ei haluaisi olla paras versio itsestään?

Tasa-arvo elää lakastuvaa kukoistuskauttaan puheissa ja korulauseissa

Työpäivän edetessä artikkeli nousee useasti mieleeni. Tapaan kadulla ihmisiä, joiden elämä poikkeaa radikaalisti jutussa kuvatun miehen arjesta. Vaikka artikkelissa esiintyvä mies onkin monella tapaa erityinen ja yksittäistapaus, tuntuu teksti kuvaavan varsin osuvasti yhteiskuntamme kahtiajakoa. Jo pitkään on ollut nähtävissä kehityskulkuja, joissa varallisuus ja hyväosaisuus kasaantuvat entistä pienemmälle joukolle, kun taas ne, joilla menee huonosti, työnnetään entistä tiukemmin marginaaliin.

Vaikka biohakkeroinnissa tai itsensä kehittämisessä ei sinänsä ole mitään pahaa – päinvastoin – muodostuu asia ongelmaksi, mikäli uskomme illuusioon siitä, että kuka tahansa voisi olla oman elämänsä toimitusjohtaja. Suomea markkinoidaan maailmalla tasa-arvon mallimaana, josta muiden maiden olisi syytä ottaa oppia. Arvokeskustelussa tasa-arvo mainitaan aina ensimmäisten ja tärkeimpien asioiden joukossa. Tasa-arvo elää lakastuvaa kukoistuskauttaan puheissa ja korulauseissa, ei arjen valinnoissa, saati todellisuudessa.

Kadulla ongelmat seuraavat toisiaan

Paperilla palvelujärjestelmämme tuntuu varsin tasa-arvoiselta, ellei havahdu näkemään millaista on esimerkiksi uusien digitaalisten palvelujen saavutettavuus kaduilla, ilman puhelinta ja tietokonetta. Keskiluokkaisesta vinkkelistä käsin elämme mahdollisuuksien tasa-arvon aikaa. Myös aamukahvin äärellä lukemani artikkeli luo kuvan itsestään huolehtimisen helppoudesta: voihan kuka tahansa lisätä kreatiinia aamupalarahkaansa ja asentaa kännykkäänsä verensokeria ja unen laatua mittaavan sovelluksen. Muutokset lähtevät itsestä ja jokainen on oman onnensa seppä, eikö?

Välillä tulee kuitenkin mieleen, että olemme luoneet hyvää tarkoittavia järjestelmiä, joiden näennäiseen tasa-arvoon ihmiset uppoavat. Ilman rahaa ei saa henkilöpapereita, ilman henkilöpapereita ei saa verkkopankkitunnuksia, ilman tunnuksia ei saa tiliotteita, ilman tiliotteita ei voi hakea rahaa sosiaalitoimistosta, ilman rahaa ei voi maksaa vuokraa, asumistukea ei voi anoa ilman tunnistautumista, ja kun viimein iltapäivällä kuulemme kohdatulta, että Hyvinvointikeskuksen aulassa oleva postilaatikko on joistakin hämäristä kustannussyistä poistettu, ja että kaikki asiointi tulee tästä edes hoitaa verkossa, alkaa saada kuvan järjestelmän heikkoudesta ja ihmisten haavoittuvaisuudesta siinä.

Ihmisten kanssa kulkiessa huomaa, miten ongelmat seuraavat toisiaan. Monet niistä tuntuvat näennäisen pieniltä, ja sitä ne varmasti keskiluokan näkökulmasta ovatkin.

Puhelinta ei ole, tai se on niin vanha, etteivät pankin sovellukset siinä toimi, päiväkeskuksen puhelin on varastettu. Palveluihin ei enää pääse kävelemään sisään. Ellei aikaa voi varata netistä, on soitettava ja jonottaminen maksaa. Mitä vähemmän ihmisellä on rahaa, sitä kalliimpaa kaikki on. On kalliimpaa ostaa kahden viikon lippu kuin kuukauden, liittymä on halvempi kuin prepaid. On häkellyttävä huomata miten valtavan määrän esteitä kadulla elävät ihmiset kohtaavat ja miten toivottomalta aivan tavallistenkin asioiden hoito heistä tuntuu.

Palveluita leimaa pirstaleisuus ja päällekkäisyys

Ensimmäisen päivän aikana en pääse tutustumaan ihmisten arkeen kovin syvällisesti. Auttavien tahojen palveluiden piiriin pääseminen näyttää kuitenkin olevan vaikeaa: palveluja leimaa pirstaleisuus, päällekkäisyys, toimivatkaan järjestelmät eivät kommunikoi keskenään, yksittäiset työntekijät kokevat voimattomuutta, yhdeltä luukulta lähdemme metsästämään seuraavaa. Mielenterveyden haasteita kohdataan yhdellä luukulla ja päihdesairauden mukanaan tuomia seuraavalla ja molemmilla edellytetään, että toinen ongelmista hoidetaan pois ensin. Lopputulemaksi jää, ettei kummallekaan tehdä mitään.

Resurssien puute näkyy siinä, että ihmisen hengenvaarallisesta tilasta tulee eräänlainen hoitoon pääsyn valttikortti. Tuntuu oudolta olla iloinen sepsis-epäilystä, mutta kaikille tuntuu olevan selvää, että jos hoitoon vievämme ihmisen kunto olisi ollut parempi, emme olisi päässeet vastaanottoaulaa pidemmälle.

Tavoitteeksi inhimillisempi yhteiskunta

Illalla kotona luen artikkelia uudestaan. Hieman kyynisesti mietin, että kaiken teknologisen voittokulun keskellä ihmisestä itsestään on tullut kone, jonka toimintoja mitatessa elämän merkityksellisyys tuotteistuu. Elämä koostuu suorituksista ja mitattavista elämyksistä. Ylistetystä vapaasta yksilöllisyydestä on siitäkin tullut taakka, elämästä narsistinen projekti, hyvinvoinnista kollektiivinen pakkomielle, ikuisen elämän tavoittelusta uskonnollisen kilvoittelun sijaan varsin maallistunut projekti. Mietin, mitä kaikkea voisimme saada aikaan, miten paljon hyvinvointia saavuttaa, jos vastaava määrä resursseja suunnattaisiin omasta itsestä huolehtimisen sijaan kanssaihmisten kannatteluun.

Mutta mikä sitten selittää esimerkiksi biohakkeroinnin kasvavaa suosiota? Artikkeli tarjoaa selitykseksi muun muassa yhteiskunnan kuormittavuuden lisääntymistä. Väsymystä ja uupumusta onkin tutkitusti enemmän. Työ on yhä aivojen kannalta kuormittavampaa.  Yhä useammat putoavat kyydistä ja yhä syvemmälle avun ulottumattomiin.

Siksi onkin häkellyttävää lukea, ettei ratkaisukeinoksi esitetä yhteiskunnan rakenteiden muuttamista. Tavoitteena ei tunnu olevan yhteiskunnan muuttuminen inhimillisempään tai vähemmän kuormittavaan suuntaan, päinvastoin. Sen sijaan kuormituksen lisääntyminen, kasvava uupumus ja lisääntyvät sairauspoissaolot saavat ihmisen etsimään keinoja, joilla kiihtyvään kehitykseen voisi sopeutua siihen entistä paremmin.

“Mitä kauemmaksi ääripäiden todellisuudet irtautuvat toisistaan, sitä vaikeampaa meidän on tulevaisuudessa ymmärtää toisiamme.”

Katuja kierrellessäni ajattelen, että kaduilla näkee ihmisiä, jotka ovat toden totta sopeutuneet. He ovat sopeutuneet elämäänsä äärimmäisen kurjuuden, sairauden, luteiden, heikon ravitsemuksen, unettomuuden, vihreiden vessojen, väkivallan ja yhteiskunnan asteittaisen kovenemisen keskellä.

Nämä ihmiset eivät tee pyöräretkiä sykemittari rinnassaan tai nuku korkean ilmanalan oloja simuloivassa happimajassa.  Heidän todellisuutensa on toisenlainen. Ja mitä kauemmaksi ääripäiden todellisuudet irtautuvat toisistaan, sitä vaikeampaa meidän on tulevaisuudessa ymmärtää toisiamme tai kokea, että olemme yhdenvertaisia tai samassa veneessä.

Välillä on hyvä muistaa, ettei yleisessä vessassa nukkuminen ei ole projekti vaan olosuhde, johon nämä ihmiset ovat joutuneet tahtomattaan ja jossa he sinnittelevät ja jonka muuttamiseksi heillä ei välttämättä ole sen enempää resursseja, osaamista kuin voimavarojakaan.

Kirjoittaja Elina Viinamäki työskentelee projektityöntekijänä jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevässä Tukialus-hankkeessa. Tukialus toimii Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella.