Nuoren ääni: Ei ole epäonnistuminen, jos kokee haasteita elämässä

Hain korkeakouluun opiskelemaan ensimmäisen kerran kevään 2023 yhteishaussa. Saimme pääsykokeita varten ulkoa opeteltavat materiaalit kuukausi ennen itse koetta. Osa materiaaleista sisälsi noin 20 sivua tekstiä. Tämä oli erittäin suuri haaste vielä tuolloin diagnosoimattomalle keskittymishäiriöstä kärsivälle nuorelle, jolla oli muutenkin vaikea tilanne elämässä. En tullut valituksi. Alkoi nyt jo puolitoista vuotta kestänyt taival, jonka aikana vastaan on tullut paljon uutta ja odottamatonta. 

Ensimmäisenä välivuotenani päädyin väliaikaisesti eri kouluun kuin yhteishaun valintani. Asuin ensimmäistä kertaa yksin asuntolassa. Yksin asuminen oli samaan aikaan hyvin haastavaa ja todella vapauttavaa. 

Olen kärsinyt uniongelmasta koko elämäni ja yksin asuessani se korostui entisestään. Nukuin arkena joko hyvin vähän tai vaihtoehtoisesti paljon mutta epäsäännöllisesti. Kun rytmini oli sekaisin, korjasin sitä valvomalla silloin tällöin yli vuorokauden mittaisia pätkiä. Unen lisäksi myös muiden perustarpeiden täyttäminen, kuten säännöllinen syöminen, oli haastavaa. Kaikki tämä vaikutti myös opiskeluun. 

Kaikesta huolimatta yleinen mielentilani oli melko positiivinen. Yksin asuminen ja se, että olin itse ensi kertaa oman elämäni johtaja, tuntui hyvältä. Kaikista toiminnanohjaukseen liittyvistä haasteistani huolimatta osasin pitää niin itseni kuin huoneenikin siistinä ja kävin säännöllisesti ulkona. Enää en voinut ajatella, että ainoa syy miksi sain jotain aikaiseksi oli se, että joku muu pakotti minut siihen – pienet onnistumiset arjen haasteiden keskellä olivat omaa ansiotani. 

”Tämä välitila tuntuu siltä, kuin kelluisin kovassa virrassa enkä olisi varma mihin suuntaan se vie.”

Loppuvuonna 2023 minulla diagnosoitiin tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö eli ADHD. Se osaltaan selitti, miksi arjen pyörittäminen yksin asuessa oli minulle niin vaikeaa. Sain käyttööni lääkkeet sekä mahdollisuuden jonkinlaiseen kuntoutukseen tai valmennukseen, jos sellaiseen haluaisin hakea. Minulla oli koulussa muutama siellä toimiva tukihenkilö, minkä lisäksi olin yhteydessä nuorisoa arjen haasteissa auttaviin tahoihin paikkakunnalla jossa asuin. 

Koulun tukihenkilökunta sekä aloittamani lääkitys auttoivat minua sen verran, että kaikista vaikeuksistani huolimatta onnistuin lopulta valmistumaan. Matkan varrelle mahttui paljon poissaoloja sekä kuukauden mittainen sairasloma. Vuoden opintojen suorittaminen hyväksytysti oli minulle iso onnistuminen ja positiivinen kokemus.  

Vuoden 2024 yhteishaussakaan en saanut haluamaani opiskelupaikkaa. Seuraava haasteeni oli siis työelämään osallistuminen. 

Kaikenlainen byrokratia on minulle ollut aina vastenmielistä ja hakemusten täyttäminen haastavaa. Ilman korkeakoulututkintoa tai ammattitutkintoa minun on odotettava noin viisi kuukautta ennen kuin voin saada työttömyystukea. Viisi kuukautta on lähes puolet välivuodestani, joten minun tulee elää hyvin pienillä kuluilla siihen asti, että saan työpaikan tai vaihtoehtoisesti tukipyyntöni hyväksytään. 

Epävarmuus siitä, pääsenkö töihin, tulenko saamaan tukea odotusajan kuluttua ja pääsenkö kouluun ensi yhteishaussa, on stressaavaa. Minun on tosi vaikea tehdä suunnitelmia tulevaisuudelle, kun en tiedä milloin minulla on taas rahaa tai tulenko ikinä pääsemään haluamalleni alalle. Tämä välitila tuntuu siltä, kuin kelluisin kovassa virrassa enkä olisi varma mihin suuntaan se vie tai jaksanko uida tarpeen tullen sitä vastaan. Onneksi saan työllistymiseen apua ja tukea.  

”Se ole epäonnistuminen, jos kokee haasteita elämässä.”

Pyrin pitkään kieltämään sen, että koen niin sanotut normaalit asiat ylitsepääsemättömän vaikeiksi ja etten pärjää yksin niin hyvin kuin olisin toivonut. Ajattelin, että pelkällä asennemuunnoksella saisin kaiken toimimaan niin kuin halusin, mutta vaikka kuinka väänsin eteenpäin hammasta purren, en saanut taianomaisesti nukuttua hyvin, syötyä kunnolla, juteltua uusille ihmisille, hankittua kokoaikaista työtä tai priorisoitua tärkeimpiä arjen askareita. Minuun oli iskostunut hyvin vahvasti se ajatus, että aina pitää pärjätä ja jotkut asiat on vain luonnostaan osattava. Kun pärjännyt enkä osannut, koin sen suurena epäonnistumisena. En tajunnut, miksi minulla oli vaikeuksia asioissa, jotka muilta tuntuivat luonnistuvan niin helposti. 

Saamani tuen, muiden kokemusten kuulemisen ja lopulta keskittymishäiriödiagnoosini ansiosta olen ymmärtänyt ettei se ole epäonnistuminen, jos kokee haasteita elämässä. Keinot, jotka toimivat jollekin toiselle eivät välttämättä toimi minulle eikä ole häpeällistä, jos koen vaikeuksia niissä asioissa, jotka monilta muilta onnistuvat. On myös heitä, jotka samaistuvat ongelmiini. Vertaistukea olen löytänyt lähinnä netin keskusteluista, mutta jo se on auttanut tilanteeni hyväksymisessä. 

Positiivisia asioita elämässäni tällä hetkellä ovat läheiseni sekä tuki, jota saan niin mielenterveyspalveluilta kuin nuorisoa auttavilta tahoilta kuten Vamoksesta. Erityisesti virallisten asioiden hoitamiseen saamani apu on ollut tärkeää. Olen myös oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja ymmärrän, että tämä on ensimmäinen askeleeni aikuisten maailmaan, joten minun ei olekaan tarkoitus osata tai tietää kaikkea siihen liittyvää etukäteen. Taitojen opettelu vie aikaa eikä avun pyytämisessä ole mitään väärää. Tämä on kaikki minulle uusien asioiden selvittelyä ja uskon, että oikean tuen kanssa pystyn saamaan elämäni sujuvammaksi. Toivon, että nämä kaksi vuotta lukion jälkeen ovat tehneet minusta entistä valmiimman yliopisto-opiskelijan.  

Teksti: Vamoksen nuori 

Kirjoitus on osa Ääni nuorille! -blogisarjaa, jossa nuoret kirjoittavat omia kokemuksiaan yhteiskunnasta ja sen ulkopuolelta.