Nuoren ääni: Syrjäkylältä palveluiden pariin

“Täältä pitää itse lähteä, ei sinua kukaan tule hakemaan.” Ajaako palveluiden puute nuoret pois pienemmiltä paikkakunnilta? Lue nuoren kokemuksia siitä, miten paikkakunnalta muutto vaikutti hänen tilanteeseensa.

“Palveluiden luo päästäkseen piti olla valmis istumaan linja-auton kyydissä pari tuntia päivässä. Bussivuoroja oli rajallisesti, joten työ- tai opiskeluelämä täytyi järjestää niiden ympärille.”

Lappeenrantalaisesta pikkukylästä Lahden nurkille muuttaessani jouduin melkoisen kulttuurishokin valtaan, kun minut imaistiin erilaisten palvelujen pyörteeseen. Arkeen tutustuin läppärin ääressä etätehtäviä tehden ja paisutellen pelkoja siitä, milloin minut raahataan joihinkin hanttihommiin – kamala työtön kun olin. Valmistauduin TE-toimistolla haukuttavaksi ja töihin patistettavaksi. Ajattelin, että kaikkeen varmaan täytyy sanoa joo ja raahautua töihin uupuneena, vaikka hammasta purren, ettei vain tulisi sanktioita. Aikuisuus tuntui hirveältä!

Mutta mitä vielä! TE-toimistossa kysyttiinkin voimavaroista ja siitä, minkä verran kotoa jaksaa lähteä. Mainitsin, että minulla oli hoitokontakti psykiatriselle sairaanhoitajalle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi ja että ihmisten kanssa toimiminen on minulle hankalaa. Sain repullisen vaihtoehtoja, nipullisen toivoa jatkoa varten sekä lämpimän hymyn kotiin lähtiessäni. 

Syrjäkylillä kukaan ei tule hakemaan sinua, vaan palvelut on löydettävä itse

Syrjäkylällä asuessani palveluita ei ollut helposti saatavilla, vaan niiden luo päästäkseen piti olla valmis istumaan linja-auton kyydissä pari tuntia päivässä. Bussivuoroja oli rajallisesti, joten työ- tai opiskeluelämä täytyi järjestää niiden ympärille. Eräs naapuri (syrjäkylän standardeilla) kovin ystävällisesti huomautti, että “täältä pitää itse lähteä, ei sinua kukaan tule hakemaan.”

Ja vaikka olisin kyennyt lähtemään kotoa vaaditun viisi kertaa viikossa, niin ei minulle ainakaan mitään ohjausta tai tukea ikinä tarjottu. Apua pyysin lopulta ammattiopinnoissa uupuessani ja silloinkin palveluita oli Lappeenrannassa tarjolla rajoitetusti. Toivottavasti nyt koronapandemian jälkeen etäpalveluita on helpommin saatavilla, vaikka olen hieman skeptinen asian suhteen. 

Palveluiden puute ajoi minut pois, miten käy muiden nuorten?

Tuntuu hurjalta verrata vuoden takaista minääni nykyiseen. Eri hankkeissa ja palveluissa pyöriessäni ahdistukseni on madaltunut sekä arkijaksamiseni parantunut huomattavasti. Olen myös huomannut, että pidän ihmisten kanssa työskentelystä ja minua kiinnostaa perehtyä sote-alaan lähemmin työkokeilujen ja vapaaehtoisuuden kautta. Sain mahdollisuuden muuttaa kumppanini kanssa yhteen asumaan “vieraalle maalle”, joka on etuoikeus sinänsä palveluiden määristä puhumattakaan. Muutenkin olen perusterve, joten perusterveille suunnitellut terveyspalvelut sopivat minulle kuin nakutettu toisin kuin kumppanilleni, joka on vammaisena joutunut tahtomattaan palvelulimboon. 

Syrjäkylien ja pienempien paikkakuntien nuoriso on jatkuvan syrjäytymisuhan alla. Heidän muuttaessaan pois kotinurkilta kylät kuolevat hiljaa ja hitaasti väen ikääntyessä. Kumppanini huomautti kotikyläni aavemaisuudesta ensimmäisten meillä vierailujen jälkeen. Se avasi silmäni, ettei muutaman kymmenen vuoden päästä rakkaasta kotikylästäni ole jäljellä kuin metsät, pellot, ränsistyvät rakennukset sekä tuuleen haihtuvat tarinat. 

Tekstin on kirjoittanut nuori, Salla Puranen. Kirjoitus on osa Ääni nuorille! -blogisarjaa, jossa nuoret kirjoittavat omista kokemuksistaan yhteiskunnasta ja sen ulkopuolelta. Kirjoitus on tehty yhteistyönä STEA-rahoitteisen Vamos Urapalvelut kanssa.