Nuoren ääni: Voiko lastensuojelun leimasta päästä eroon?

Lastensuojeluun ja erityisesti sijaishuoltoon liittyy paljon haitallista stigmaa ja leimaa. “Olen kyllästynyt todistelemaan yhtenään omaa kelpoisuuttani ihmisenä ja kansalaisena”, kirjoittaa lastensuojelun asiakkaana ollut nuori.  

Yhteiskunnassamme vallitsee hyvin kielteinen ja negatiivinen asennoituminen lastensuojelua kohtaan. Stigman aiheuttama leimautuminen voi aiheuttaa uhrille kärsimystä, häpeää sekä heijastaa negatiivisesti minäkuvaan.  

Itse lastensuojelun sijaishuollossa, laitoksessa kasvaneena näin, koin ja huomaan edelleen sekä leiman että stigman vaikutuksen omassa elämässäni. Laitoksessa asuessani näin jopa ammattilaisten suhtautumisen sijaishuollossa asuviin lapsiin ja nuoriin olevan toisinaan kielteinen. Tämä tuotiin omassa sijaishuoltopaikassani toistamiseen esille puheessa sekä kohtuuttomien sääntöjen ja käytänteiden muodossa.

Asennoitumisesta kertoi vahvasti myös vuosia jatkunut kaltoinkohtelu. Osa työntekijöistä piti sijoitettuja lapsia ja nuoria vähempiarvoisina kuin syntymäkodeissaan asuvia lapsia ja nuoria. Jaottelua ja arvottamista tapahtui myös sijaisperheissä ja laitoksissa asuvien lasten ja nuorten välillä. Sijaisperheissä asuvia saatettiin pitää “kiltteinä ja kunnollisina”, kun taas laitoksessa asuvia rikollisina ja huonokäytöksisinä ilman oikeaa syytä. 

Pelkäsin sijoitukseni aikana mainita kavereille, opettajille, lääkäreille ja oikeastaan kenelle tahansa asuvani laitoksessa. Tuntemattomatkin ihmiset vaativat selitystä sijoitukseni perusteista, mikäli asia tuli puheeksi. Ne olivat elämäni kipeimpiä ja haavoittavimpia kokemuksia, joten niistä puhuminen tuntui vaikealta. Huostaanottoon johtaneiden tapahtumien kertominen oli kuitenkin pakollista, sillä jos kieltäydyin, kysyjä saattoi ajatella minun olevan huonokäytöksinen rikollinen, joka “suorittaa tuomiota” laitoksessa, vaikka todellisuus oli aivan toisenlainen. 

Tiesin, ettei minua nähty enää yhtä arvokkaana tai kunnollisena laitostaustani ilmenemisen jälkeen. Kerrottuani laitostaustastani, sain usein kuulla vähättelyä koulumenestyksestäni tai tulevaisuuden suunnitelmistani. Esimerkiksi lääkärit suhtautuivat aluksi minuun ja tulevaisuuden suunnitelmiini kannustavasti ja positiiviseksi, kunnes mainitsin asuinpaikkani. Kun kerroin asuvani laitoksessa asennoituminen muuttui, eikä tulevaisuuden suunnitelmiani yliopisto-opinnoista pidetty realistisena. Kuullessaan asuinpaikastani, kavereideni vanhemmat joko säälivät tai kielsivät lapsiaan tapaamasta minua, olettaen minun olevan niin sanottua “huonoa seuraa, joka johdattelee heidänkin lapsenansa pahoille teille.” 

Olen tällä hetkellä lastensuojelun jälkihuollossa, mikä on sekin kokemani, näkemäni ja kuulemani mukaan lähestulkoon yhtä leimaava ja stigmaa aiheuttava asia kuin lastensuojelun sijaishuollon tausta. Huomaan edelleen ihmisten suhtautumisen minuun muuttuvan, kun taustani tulee ilmi. Olen kyllästynyt siihen. Sijoitukseni ensimmäisestä päivästä saakka olen tuntenut itseni syntymäkodeissa asuvia huonommaksi ja arvottomammaksi, ns. b-luokan kansalaiseksi, vaikka tiedän sen olevan virheellinen käsitys, jonka yhteiskuntamme on luonut. Suoraan sanottuna olen kyllästynyt todistelemaan yhtenään omaa kelpoisuuttani ihmisenä ja kansalaisena.  

Sijaishuollossa asuvat ja sieltä itsenäistyneet lapset, nuoret ja aikuiset sekä heidän läheisensä tulee nähdä arvokkaina ja tasavertaisina muiden kanssa. Leimaamisen on loputtava ja stigmasta on päästävä eroon. Olen ihminen enkä se, mitä media samanlaisen taustan omaavista osin alentavasti kirjoittaa tai mitä ahdasmieliset ennakkoluulot antavat olettaa.  

Kirjoittaja on lastensuojelun asiakkaana ollut nuori, Carolina Kaski.  

Kuva: Kuvapankki Pexels

Lue myös: Aikuistumisen tuen uudistus heti uuden eduskunnan työlistalle