“Tärkeintä on tunne, etten ole yksin”

Ahmadilla on välillä kova ikävä äitiä. Siksi hänen Amigo-mentorinsa Outi on ollut kultaakin kalliimpi. 

Alussa olivat Outi, Ahmad ja Google Translate. Kun yhteinen taipale Amigo-mentoroinnissa alkoi, Ahmadin suomen sanavarasto oli suppea. Englantikin tuotti haasteita.

Niinpä Ahmad ja hänen mentorinsa Outi ottivat Translaten käyttöön. Kielen harjoittelun lomassa parivaljakko teki pieniä, mukavia asioita yhdessä: kävi kahvilla, kävelyllä, elokuvissa ja syömässä.

”Tavallisia juttuja”, kuten Outi tiivistää.

Kun minä tapaan Outin ja Ahmadin, on pimeä marraskuun maanantai-iltapäivä

Vähempikin väsyttää. Ahmad on tullut suoraan koulusta haastatteluun.

Istumme kahvilan pöytään ja alan kysellä yksityiskohtia Ahmadin ja Outin mentorivuodesta. Puhun englantia, kunnes Outi huomauttaa äidillisen tiukasti:

”Ahmadin pitää harjoitella suomea.”

Haastatellaan siis suomeksi. Aina Ahmad ei ymmärrä vaikeita lauserakenteitani, ja silloin Outi muotoilee kysymykset selkokielisiksi.

Suurimpaan osaan Ahmad pystyy kuitenkin vastaamaan itse. Kun ajattelee, että vain puolitoista vuotta sitten Ahmad ei osannut suomea juuri lainkaan, kehitys on ollut huima.

”Suomen opettelu oli tärkeä osa mentorointia, sillä minulla ei ole suomenkielisiä kavereita. Vain koulussa opettaja ja sitten Outi.”

Ennen Outin tapaamista Ahmad tunsi olevansa yksin

Hän oli saapunut Suomeen Irakista, ja turvaton ympäristö vaihtui uudenlaiseen turvattomuuteen. Ahmad ei tuntenut maasta juuri ketään ja tulevaisuus oli täynnä epävarmuutta.

”Elämä ei ollut hyvää”, Ahmad toteaa vaiteliaasti.

Hän on elänyt kriisien ja sodan keskellä. Nähnyt paljon sellaista, mistä nuorella ihmisellä ei pitäisi olla kokemusta.

Outin lähtökohdat elämään ovat varsin erilaiset.

”Mä koen olevani etuoikeutettu monessakin mielessä pohjoismaisen hyvinvointivaltion lapsena”, Outi sanoo.

Siksi hän haluaa antaa samalla mitalla takaisin.

”Kun on itse saanut niin paljon, päivähoidot, monta tutkintoa ynnä muut, niin ajattelen, että auttaminen ja esimerkiksi vapaaehtoistyö on kansalaisvelvollisuus.”

Mutta ei Ahmadin tapaaminen ole Outista velvollisuudelta tuntunut

Amigo-mentoroinnissa nuori ja turvallinen, vapaaehtoinen aikuinen kohtaavat toisensa tasa-arvoisesti. Mentorisuhde on molemmille merkityksellinen.

Nuorelle se voi olla elämän käännekohta.

Keväällä 2018 julkaistussa selvityksessä käsiteltiin mentoroinnin hyötyjä nuoren näkökulmasta. Siinä todettiin, että vapaaehtoisen mentorin tuki vahvistaa nuoren itseluottamusta ja rohkaisee sosiaalisissa suhteissa. Lisäksi se vähentää yksinäisyyttä ja tuo nuorelle jopa korjaavan kokemuksen.

Siis vallan huimia vaikutuksia.

Siksi haluan tietenkin tietää, miten mentorointi on vaikuttanut Ahmadin elämään.

”Tärkeintä on ollut se tunne, että en ole Suomessa yksin. Että Outi on ollut olemassa”, Ahmad vastaa.

Mentorilta ei vaadita erityistä osaamista

Riittää, että on oma itsensä ja sitoutuu tapaamaan nuorta. Mentori ei ole nuoren hoitaja vaan aikuinen kaveri. Se on samaan aikaan äärimmäisen helppoa ja haastavaa.

”Aikuisena mulla on erilaisia ajatuksia siitä, mikä minusta olisi hyväksi nuorelle. Haastavaa onkin se, että pitää aidosti kuunnella nuorta ja sitä, mikä hänelle tässä elämäntilanteessa sopii. Ei voi tuputtaa omia näkemyksiään”, Outi sanoo.

Myös mentorin maailmankuva avartuu vuoden aikana. Esimerkiksi Outi on ymmärtänyt entistä syvemmin sen hädän, jota monissa Lähi-idän maissa koetaan.

Sekä Ahmadille että Outille on jäänyt mieleen yksi keskustelu, jonka he kävivät Hietaniemen hautausmaalla.

”Ahmad ihmetteli, kun ihmiset kulkivat hautausmaalla iloisina ja ihastelivat kukkia. Irakissa kukaan ei naura hautausmaalla vaan itkee ISISin takia kuolleita nuoria.”

Välillä Ahmad on surullinen

Mutta nykyään elämässä on enemmän toivoa kuin silloin, kun hän tuli Suomeen. Ahmad listaa elämänsä syitä – siis niitä tekijöitä, jotka tekevät elämästä merkityksellistä.

”Perhe ja se, että voi opiskella ja tehdä töitä”, Ahmad kertaa.

Hän haaveilee peruskoulun jälkeen opiskelevansa lähihoitajaksi tai kampaajaksi. Kaikkein eniten hän kuitenkin toivoo näkevänsä vielä äidin.

Kun Outi kysyy, haluaisiko Ahmad palata Irakiin, hän sanoo vakavana:

”En voi.” Muuta hän ei voi sanoa.

Paitsi että:

”Kerroin äidille puhelimessa, että minulla on onneksi myös Suomessa äiti, Outi, joka tukee minua. Minun äitini pyysi sanomaan kiitos.”

Artikkeli on julkaistu elokuussa 2020.