Ovatko palvelumme todella tasa-arvoisia kaikille?

Minulla on kyseenalainen kunnia kutsua itseäni varsin tavalliseksi suomalaiseksi oman ikäpolveni edustajaksi. Asun vuokra-asunnossa ja minulla on perhe. Olen ollut liki koko aikuisikäni töissä. Olen sairastunut keskivertosuomalaisen tavanomaisiin tauteihin. Olen tottunut asioimaan erilaisissa palveluissa ja saamaan niissä säällistä kohtelua. En ole joutunut miettimään palvellaanko minua virastoissa – päin vastoin olen kuvitellut, että tasa-arvoiset palvelut ovat tasa-arvoisen yhteiskunnan kulmakiviä.

Vuosien saatossa olen sortunut moniin tavallisen ihmisen tavallisiin yleistyksiin ja pitänyt ilmaista koulutusta ja tasapaksun makuista kouluruokaa itsestäänselvyytenä. On jo hyvän aikaa siitä, kun kävelin sisään työvoimatoimistoon, silmäilin seinälle erivärisin nastoin kiinnitettyjä työpaikkailmoituksia ja istuin odottamaan vuoroani keinonahalla päällystetylle tuolille. Olen olettanut ja kenties edellyttänytkin, että käyttämäni palvelut toimivat eri periaatteella kuin esimerkiksi ravintolat, jotka saavat itse valita asiakkaansa. Niinpä olen päässyt sisään vastaanotolle niin shortseissa kuin myöhemmällä iällä kuminauhavyötäröisissä housuissakin.

Olen kuvitellut, että palvelut ovat samoja kaikille. Vasta viime aikoina ja nykyisessä työssäni jalkautuvassa päihde- ja mielenterveystyössä olen alkanut kyseenalaistaa aiempia oletuksiani.

Palveluverkon supistuminen ei hankaloita vain marginaaleissa elävien arkea

Työhöni kuuluu kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ohjaaminen olemassa oleviin palveluihin ja kynnyksen madaltaminen niihin hakeutumisessa. Pyrin lisäämään tietoa ja luottamusta erilaisissa tilanteissa olevien ihmisten välille. Monesti tapaamillani ihmisillä ei ole puhelinta, kelloa sen enempää kuin resursseja ja uskoa palveluiden tavoitettavuuteen. Terveydenhuollon palvelut ovat tietysti ensisijaisia, mutta merkityksellisiä ovat myös esimerkiksi monet sosiaalityön palvelut, korvaushoito, asumispalvelut ja kentällä toimivat järjestöt. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi myös pankkipalvelut kuuluvat välttämättömien palvelujen piiriin. On vaikea kuvitella, miten Suomessa voisi elää ilman pankkitiliä tai -tunnuksia.

Verkkopankkitunnukset toimivat tunnistautumisen välineenä niin Kelassa kuin TE-toimistossa. Niitä tarvitaan muun muassa asumis- ja toimeentulotukien hakemiseksi, omien tietojen tarkastelemiseksi, hakemusten laatimiseksi ja päätösten vastaanottamiseksi.  Ilman verkkopankkitunnuksia elävä ihminen onkin järjestelmän silmissä epäilyttävä. Käteismaksuja ei tunneta, ja hätätilanteessa pitkäaikaisasunnottomien asumispalveluyksiköissä käteisellä maksettu vuokra herättää myös asiakkaissa itsessään epäilyksiä ja pelon väärinkäytöksistä. Ilman tilejä ja tositteita ihminen on todellakin yhteiskunnan ulkopuolella.

Viime vuosina konttoreiden määrä on rajusti vähentynyt. Samaan aikaan automaatit ovat poistuneet konttoreiden tuulikaapeista, asemilta ja ostoskeskuksista. Vain harva jaksaa hämmästellä, miksei pankeista saa käteistä rahaa.

Palveluverkon supistuminen ei koske pelkästään vähävaraisia, asunnottomia, päihteidenkäyttäjiä ja muutoin yhteiskunnasta syrjäytyneitä henkilöitä.  Joukossa on myös vanhuksia, tietoteknistä osaamista vailla olevia kansalaisia tai vajaakuntoisia.

Vain vähän aikaa Helsingin Sanomien yleisönosastolla kauhisteltiin keskustan ainoan Nordean konttorin edustalla kiemurtelevia jonoja. Asiakaskunnan kunto ja käytös herättivät pahennusta. Moni keskiluokkainen siunaili mielessään verkossa asioinnin helppoutta. Joku oli huolissaan vanhemmista kansalaisista ja siitä, miten epämiellyttävää heistä varmastikin oli jonottaa kaiken maailman laitapuolen kulkijoiden kanssa.

Työssäni tavallinen tilanne on sellainen, jossa asiakkaan pankkikortti on kadonnut tai ryöstetty, eikä henkilöpapereita ole. Myös tällä kertaa sovin tapaamisen pankin edessä. Asiakas oli unohtanut tunnuslukunsa ja kortti oli kadonnut automaatin syövereihin. Tavatessamme hänellä ei ollut ollut rahaa useampaan päivään. Tarvittiin siis valtakirja, jolla nostaisin rahaa hänen tililtään. Lisäksi olisin mukana todistamassa hänen henkilöllisyytensä. Kaulassani roikkui oman työpaikkani muovilätkä, jonka uskoin tuovan uskottavuutta.  Rahaa tilillä oli, uudet henkilöllisyyspaperit oli tarkoitus hoitaa heti kun saisimme rahaa nostetuksi.

Pankin ovella meidät pysäytti kaksi vartijaa tai vartijan elkein toimivaa henkilökunnan edustajaa. Selitin asiani, pyysin valtakirjapohjaa täytettäväksi. Myös kynä olisi tarpeen, omani olin unohtanut toisen kassini etutaskuun. Sisällä konttorissa oli useampi pöytä, joiden ääressä näin ihmisiä odottelemassa vuoroaan.

“Valtakirjalaiset eivät saa tulla sisään”, vartija sanoi.

Ihmettelin asiaa. Miten oli mahdollista evätä sisäänpääsy kokonaiselta ryhmältä. Entä jos valtakirjalla asioiva olisi ollut oma iäkäs äitini. Olisiko hänenkin yli 80-vuotiaana odotettava ulkona. Tai sellainen vanhempi sukulainen, joka ei ole koskaan omistanut tietokonetta tai älypuhelinta ja joka ei ole huomannut ajoissa henkilökorttiensa vanhenemista.

“Tämä on käytäntö”, vartija selitti.

Sain luvan noutaa valtakirjan virkailijalta, mutta asiakkaan oli odotettava ulkona. Koska emme saaneet käyttää pöytää, täytimme lomakkeen ulkona ikkunalasia vasten. Tilanne oli kaikin puolin hämmentävä ja uusi, mutta kaikkein eniten minun silti hämmensi se, miten tottuneelta asiakkaani kohteluunsa vaikutti.

“Tällaista tämä aina on”, hän huokasi.

Pankkireissumme päättyi yhtä  nolosti kuin se alkoikin

Asiakas käyttäytyi asiallisesti ja huomiota herättämättä. Vartija seurasi puuhiamme ovelta. Kun olimme saaneet molempien sotut ja muut oleelliset asiat täytettyä, hän pysäytti meidät uudemman kerran.

“Jos olet nostanut rahaa valtakirjalla puolen vuoden sisällä”, hän sanoi asiakkaalleni, “on turha vaivautua.”

Sain kuulla, että nostoraja oli 100 euroa. Sen verran hänellä oli siis oikeus nostaa omalta tililtään. Joissakin paikoissa pankista saa kuulemma täsmälleen sen verran, että voi hankkia henkilöllisyyspaperit.

Millä asiakkaan pitäisi siis pärjätä henkilöpapereiden valmistumiseen saakka, ihmettelin.

Se ei ollut pankin ongelma. Se oli käytäntö. Mieleeni juolahti, että vastaava käytäntö tunnetaan  varmaan monissa “tavallisissa” lapsiperheissä. Lapselle kerrotaan, ettei hän saa uusia lapasia, kun on hukannut vanhat. Ulos jättämisen oli senkin kenties tarkoitus toimia eräänlaisena moraalisena opetuksena? Eipähän sitten enää hukkaa papereitaan. Tai joudu ryöstetyksi. Edes asunnottoman ei ole mahdotonta pitää huolta tavaroistaan. On niin monia tapoja ottaa vastuuta elämästään.

Niinpä odotin vuoroani yksin. Oli varsin epämukavaa asioida ilman asiakastani, kyse on kuitenkin hänen rahoistaan. Loppujen lopuksi raha nostaminen ei kuitenkaan onnistunut. Oli täysin omaa syytäni, että pankkireissumme päättyi yhtä  nolosti kuin se alkoikin. Ajokorttini ei kelvannut henkilötodistukseksi valtakirja-asioissa, minun olisi pitänyt ymmärtää ottaa mukaan passi. Manasin hölmöyttäni, vaikka samaan aikaan muistelin ajokortin käyneen aiemmin mainiosti. Silloin asioin toki pelkästään omissa nimissäni.

Olemme kuin varkain luoneet järjestelmän, jossa jokainen sen käyttäjä on potentiaalinen systeemin väärinkäyttäjä

Juttelimme asiasta asiakkaan kanssa pankin ulkopuolella. Muistelin Björn Wahlroosin sanoneen jo vuosia sitten, että tavalliset asiakkaat tuovat vain hiekkaa pankkisalin lattialle. Vaikka sitaatin alkuperää ei olekaan voitu kiistatta todistaa, ja vaikka en mene takuuseen myöskään sen todenperäisyydestä,  sellainen olo minullekin kieltämättä tuli. Poistuessamme meitä ei toivotettu tervetulleiksi uudelleen, eikä kukaan pahoitellut näkemäämme vaivaa tai tilanteen aiheuttamaa hankaluutta.

Tietyllä tapaa asiointi pankissa oli yksittäistapaus. Silti en voinut olla miettimättä, kuinka paljon oli olemassa vastaavia käytäntöjä, joista en ollut tietoinen: enhän itsekään edes muistanut, milloin olin viimeksi asioinut konttorissa. Minulle tuli tunne, että olemme kuin varkain luoneet järjestelmän, jossa jokainen sen käyttäjä on potentiaalinen systeemin väärinkäyttäjä.

Reaalipolitiikan aikakautena ei ole varaa suhtautua ihmisiin myötätuntoisesti. Kela-etsivät ja muut vastaavat poliittiset avaukset nousevat epäluulon kulttuurista. Sosiaalitukien väärinkäyttäjät ovat kuuleman mukaan yleinen vitsaus, vaikka alan asiantuntijat kertovat, että monet tukimuodoista ovat pikemminkin alikäytettyjä, eivätkä ihmiset tiedä olevansa niihin oikeutettuja.

Silti muun muassa sosiaalisessa mediassa huudetaan, miten ihmiset nostavat perusteettomia etuja ja hankkivat kalliita muotitavaroita Kelan piikkiin.

Järjestelmän näkökulmasta on siis olemassa meitä tavallisia työtä tekeviä rehellisiä suomalaisia, ja sitten niitä toisia: Niitä, jotka nakertavat valinnoillaan hauraan hyvinvointivaltiomme perustuksia. Niitä, jotka hukkaavat tavaroitaan, aiheuttavat epäjärjestystä, tarvitsevat apua tai ovat vain yksinkertaisesti tiellä.

Heinäkuun lopulla, juuri ennen kesälomani loppumista Helsingin Uutiset kertoi, että Nordean edessä kiemurtelevaan jono-ongelmaan oli viimein löydetty ratkaisu. Nordean ainoa keskustassa oleva käteistä rahaa jakava konttori on nyt jäänyt historiaan. Se on siirretty Itä-Pasilaan entisen Lidlin tiloihin.  Haastattelussa Nordean itäisen Helsingin toimipaikan johtaja kertoi, että uusilla tiloilla pystytään paremmin vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Annankadulla kaikki halukkaat eivät kuulemma mahtuneet sisään. Toimittajien vieraillessa uudessa konttorissa sisällä oli vain muutama asiakas. Eikö palveluille siis ollut enää tarvetta? Sitä minun oli oman kokemukseni valossa vaikea uskoa.

Kirjoittaja Elina Viinamäki työskentelee projektityöntekijänä jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevässä Tukialus-hankkeessa. Tukialus toimii Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella.