Robert Koski ja Cecilia Blomqvist: Hyljeksittyjen auttajat

Tukialus-hankkeen projektipäällikkö Robert Koski näkee työssään monia yhtenäisyyksiä jalkautuvan sosiaalityön uranuurtajan, diakonissa Cecilia Blomqvistin kanssa. Myös Koski haluaa auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä.

Robert Koskella on vakaumus. Hän haluaa huolehtia työkseen ihmisistä, jotka joutuvat viettämään aikaansa kadulla.

Lähes kaikilla on vakavia päihde- ja mielenterveyssairauksia. Sairaudet ovat lähes aina hoitamatta, mikä aiheuttaa lisää ongelmia. Lähes kaikilla on traumaattisia kokemuksia, osalla lapsuudestaan saakka.

Koski työskentelee projektipäällikkönä ja lähiesihenkilönä Diakonissalaitoksen Tukialuksessa. Tukialus tekee kaduille jalkautuvaa päihdetyötä Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella.

”Voimme tukea kohderyhmäämme kaikilla laillisilla tavoilla.”

Käytännössä se tarkoittaa ihmisten luokse menemistä ja sitä, että heidän kanssaan jutellaan, heitä tuetaan ja autetaan eri tavoin: autetaan saamaan korvaushoitopaikka tai lääkäriaika ja annetaan vaikka välipalaa, kuukautissuojia tai villasukat.

Tavoite on se, että ihmisen elämän- ja arjenhallinta paranee, että hän muistaa syödä, nukkua ja huolehtia hygieniastaan.

”Tietenkin se on vaikeaa, jos asuu kadulla muovikassien kanssa eikä ole paikkaa, mihin laittaa hammasharjaa.”

Ammattiauttajan identiteetti

Robert Koski on koulutukseltaan lähihoitaja, sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Hän kokee, että osa hänen identiteettinsä ja persoonansa on olla ammattiauttaja.

Päihde- ja mielensairaiden parissa hän haluaa työskennellä, koska hän tulee heidän kanssaan hyvin toimeen ja koska he todella tarvitsevat apua.

Koski on työskennellyt pitkään myös lasten, nuorten ja perheiden parissa. Diakonissalaitokselle hän tuli alun perin töihin hiv-positiivisten huumeidenkäyttäjien klinikalle. Työnantajan arvot tuntuivat heti omilta.

”Minulla on työssäni aito mahdollisuus tehdä hyvää, käyttää ammattitaitoani hyödyksi ja myös kehittää sitä.”

Robert Koski tulee hyvin toimeen kohderyhmänsä kanssa. ”Kun menen tervehtimään minulle ennestään tuntematonta ihmistä, hän saattaa ensin hämmentyä. Mutta useimmiten juttu lähtee luistamaan pian.”

Rakenteet kuormittavat

Koski kuormittuu harvoin ihmisten kokemuksista, niin paljon hän on jo nähnyt ja kuullut. Se, mikä häntä kuormittaa, on yhteiskunnan toimimattomuus.

Se, että ymmärtää, miten asiat voisi tehdä paljon vaikuttavammin, mutta rakenteet estävät sen.

Yksi esimerkki tästä on olematon rakenteellinen yhteistyö eri toimijoiden välillä. Jos järjestöt, julkinen puoli ja yksityissektori kehittäisivät yhteistyötään, voitaisiin suht pienilläkin satsauksilla saada enemmän aikaan.

Esimerkiksi Oslossa eri päihdesektorin toimijat ja jopa poliitikot kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan siitä, mitä uusia ilmiöitä kentällä on ja miten resursseja voidaan kohdentaa toimivasti kohderyhmän auttamiseksi.

Suomessa ei ole vastaavaa. Apua tarvitsevalla ihmisellä saattaa olla akuutti tarve asioida kahdeksassa eri virastossa, jotka liittyvät asumiseen, terveyteen, rikosseuraamusasioihin ja sosiaalietuuksiin. Näiden välillä ei ole koordinoitua yhteistyötä, vaan kokonaisuudesta huolehtimiseen tarvitaan jalkautuvan päihdetyön työntekijöitä. He huolehtivat kokonaisuudesta eli siitä, että apua tarvitseva saa tarvitsemaansa palvelua.

Jotkut ihmiset nyrpistävät nenäänsä Tukialuksen kohderyhmälle ja luulevat, että he ovat itse syypäitä tilanteeseensa. Siksi heitä ei muka tarvitsisi auttaa.

”On tärkeää ymmärtää, että ihmiset eivät maagisesti vain katoa jonnekin, jos heitä ei auta. Ongelma ei poistu sillä, että ihmisiä yritetään siirtää tai rangaista. Ainoa tapa, millä ongelma voidaan vähentää, on huolehtia näistä ihmistä.”

Työ vaatii luovuutta ja rohkeutta

Diakonissalaitos aloitti sosiaalityön heikoimmassa asemassa olevien parissa jo 1800-luvun lopulla. Silloin työtä vei eteenpäin diakonissa Cecilia Blomqvist.

Robert Koski näkee paljon yhteistä omassaan ja edeltäjänsä työssä. Hän uskoo, että Blomqvist oli rohkea.

”Vaatii rohkeutta, että laittaa ammattilaisena omat tarpeensa sivuun ja tekee kaikkensa auttaakseen muita.”

Koski ja hänen kollegansa tietävät, että usein heidän pitää olla työssään luovia ja valmiita kääntämään kaikki kivet ja kannot, jotta ihmistä voi auttaa.

Näin tapahtui esimerkiksi silloin, kun Tukialuksen työntekijät kohtasivat kadulla kodittoman, juuri aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren, jota hyväksikäytettiin julmasti.

Häntä ei otettu turvakotiin, koska hän käyttää suonensisäisiä huumeita. Kaupungin sosiaalityöntekijätkään eivät auttaneet häntä, koska hän oli kirjoilla toisella paikkakunnalla.

Viimein Tukialuksen työntekijät tavoittivat toiselta paikkakunnalta jälkihuollon työntekijän, joka suostui poikkeuksellisesti maksamaan nuorelle hostellimajoituksen, jos häntä käydään säännöllisesti tapaamassa.

”Tämäkin oli kiinni yhden työntekijän päätöksestä. Hän olisi voinut päättää toisinkin.”

Lopulta nuori sai ensimmäisen oman kodin nuorille aikuisille suunnatusta tuetun asumisen yksiköstä.

Juttu jatkuu infolaatikon jälkeen.

Cecilia Blomqvist oli uuttera kentän ääni

Diakonissa Cecilia Blomqvistille (1845–1910) ryhtyi toimiin aina siellä, missä apua vain tarvittiin.

Blomqvist vihittiin diakonissaksi vuonna 1877. Olosuhteiden pakosta – koska Diakonissalaitokselta puuttui johtajatar – hän oli joutunut toimimaan Diakonissalaitoksen sairaalan ylihoitajana usean vuoden 1870-luvun lopulla.

Tilanne muuttui, kun Lina Snellman loppuvuodesta 1883 aloitti johtajattarena ja ylihoitajana. Silloin Cecilia Blomqvist saattoi siirtyä kokonaan työskentelemään köyhien ihmisten auttamiseksi Helsingin Kaupunkilähetykseen.

Kaupunkilähetys oli perustettu toukokuussa 1883 Diakonissalaitoksella Cecilian sosiaalisen työn innoittamana. Blomqvist oli varsinaisen työnsä ohella käynyt auttamassa Punavuoressa ja siellä erityisesti pahamaineisessa Antipoffin talossa. Aurora Karamzinin toimeksiannosta hän oli tehnyt selvityksiä avunpyytäjistä.

Kaupunkilähetystoiminnan esikuvat olivat Englannissa ja Saksassa. Toiminnan lähtökohtana oli avun antaminen ja julistus.

Keskuspaikaksi perustettiin lähetysasemia eli ”Majoja”. Työtä tehtiin niistä käsin, ja työ kohdistui heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Tähän työhön Blomqvist saattoi nyt antautua.

Cecilia Blomqvist oli Suomen ensimmäinen nainen, joka valittiin Helsingin köyhäinhoitohallitukseen.

Blomqvist muutti apua tarvitsevien lähelle

Helsingin Kaupunkilähetyksen työ keskittyi aluksi Punavuoren ja Kampin alueelle. Ensimmäinen Maja sijaitsi Punavuorenkadulla, ja sinne myös Cecilia muutti.

Blomqvist teki sairaanhoitajan työtään ihmisten kodeissa. Työhön kuului myös monimuotoista sosiaalista työtä.

Blomqvist koki, että päivien tunnit eivät riittäneet kaikkien auttamiseen. Punavuori oli väkirikas, köyhä ja hallitsemattomasti kasvanut alue, jossa sairaudet, levottomuudet ja kurjuus rehottivat.

Cecilia Blomqvist valittiin vuonna 1889 Helsingin köyhäinhoitohallitukseen. Hän oli Suomen ensimmäinen nainen, joka valittiin tähän kunnalliseen luottamustehtävään.

Hän tuli työn keskeltä ja tunsi ne olosuhteet, joissa köyhäinhoitohallituksen päätöksillä apua saavat ihmiset elivät. Hän oli kentän ääni.

Tekstit: Jaana af Hällström ja Anne Ignatius. Kuvat: Diakonissalaitoksen valokuva-arkisto ja Susanna Kekkonen.