Samaan suuntaan soutaen – yhteisöllistä lomanviettoa

Diakonissalaitoksen sisaret asuivat Sisarkodissa. Monet heistä myös viettivät loma-ajat yhdessä.

Neljän viikon yhtäjaksoinen lomajakso tuli palkansaajille mahdolliseksi 1960-luvulta alkaen. Diakonissalaitoksella on kuitenkin oltu edistyksellisiä – sisaret olivat saaneet lomanviettoa varten tuon pituisen kesään sijoittuvan tauon työstään jo 1800-luvun lopulla. Lisäksi laitos tarjosi vuosikymmenien ajan henkilökunnalleen paikan, jossa heillä oli mahdollisuus viettää lomansa.  Laitoksella oli myös muutama matkailijoita vastaanottanut lepokoti. 

Diakonissalaitoksen käytäntöön kesäkuukausiin sijoittuvasta lomajaksosta ja erillisen huvilan varaamisesta lomanviettoon vaikutti laitoksen perustaja Aurora Karamzin ja hänen säätyläistaustansa. Erillisiä kesähuviloita maaseudulle rakensivat jo muinaiset roomalaiset, ja Euroopan kautta Suomeen käytäntö vakiintui säätyläispiireissä 1800-luvun alussa. Hakeutuminen maaseudulle oli luonnon ihannointia; huvilalomailussa yhdistyi ruumin ja mielen terveydestä huolehtiminen luontokokemukseen.

Oma kesähuvila

Aurora omisti 1800-luvun lopulla isänsä aikoinaan Espoosta hankkiman kesähuvilan Träskändan. Sen tiluksiin kuuluvasta Dalsvikin kartanosta Aurora osoitti laitoksen sisarille kesäkäyttöön soveltuvan rakennuksen. Dalsvikista muotoutui sisarille rakas paikka, mutta siitä oli luovuttava Auroran kuoleman jälkeen 1902. Laitos vuokrasi sen jälkeen muutamaksi vuodeksi Hauholta Mattilan lepokodista tiloja. 1910-luvulla löytyi jälleen lomanviettoa varten oma paikka Kirkkonummelta Ingelsin tilalta.

Sisaria Kirkkonummella, lähellä Ingelsin tilaa.

Eräs sisar kirjoitti kesäkuussa 1917 näin:

Istumme täällä vuorella, lähellä rantaa. Kahvi on juotu, sitten lauloimme ja luimme Sylvia Kjällströmin kirjeen [sisar]. Nyt on hiljaista, kuuluu vain lintujen laulua. Sisaret ovat syventyneet kirjoihinsa tai ovat päiväunilla. Sillä aikaa minä juttelen sisar Linan kanssa [laitoksen johtajatar]….

Tämä alun perin ruotsiksi kirjoitettu kirje oli viimeisen kesän kuulumisia Ingelsistä, sillä tila rakennuksineen tuhoutui Sigurdsin taistelussa helmikuussa 1918.

Heponiemi – ”ei missään aurinkos niin armas liene”

Väliotsikon loppuosa on osa Heponiemessä kesää viettäneen sisar Emmi Pieskän vieraskirjaan vuonna 1944 kirjoittamasta runosta. Runo ylistää Heponiemen kauneutta ja sen luonnon vehreyttä ja ainutlaatuisuutta. Sisar Emmi yli yksi lukuisista sisarista, joille Karjalohjalla sijaitseva Heponiemi oli muodostunut tärkeäksi kesäpaikaksi, monille vuosikymmenien ajaksi. Puujärven rannalla olevan tilan oli perustanut kirjailija I. K. Inha vuonna 1903. Taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi hän joutui myymään sen melko pian ensimmäisen rakennuksen, Maisterin mökin, valmistuttua. Uudet omistajat, Juho ja Hildi Ennola arvostivat Diakonissalaitoksen toimintaa, ja he lahjoittivat tilan Diakonissalaitokselle vuonna 1912. Siellä Ennoloiden ystäväpiirissä olleet diakonissat viettivät lomiaan ja pyhäpäiviä jo 1910-luvulla. Laajemman sisarkunnan virkistyskoti siitä tuli 1920-luvun lopulla, erityisesti sen jälkeen, kun rouva Ennolakin siirtyi ajasta ikuisuuteen. Tilalla oli muutamia rakennuksia ilman mukavuuksia, ja muutamat sisaret rakensivat alueelle myös omia pieniä kesämökkejään. Heponiemi vakiintui sisarten kesänvieton vankaksi tukikohdaksi.

Heponiemen Maisterin mökki on ollut suosittu lomakoti.

Vuonna 1959 Diakonissalaitos rakennutti Heponiemeen talvikäyttöön soveltuvan 12-huoneisen asuinrakennuksen. Sen majoituskapasiteetti oli 24 henkilöä ja uudisrakennuksen myötä Heponiemi avattiin myös matkailijoiden käyttöön. Tällöin tervetulleeksi toivotettiin myös miespuoliset vieraat.

1970-luvun lopusta alkaen Heponiemi vuokrattiin ulkopuolisille toimijoille. Diakonissalaitoksen omaan käyttöön se palautui 1990-luvun lopulla, jolloin siitä tehtiin retriittikeskus. Maisterin mökki ja sisarten rakentamat mökit olivat nyt hiljaisuuden ystävien ja laitoksen monien toimintojen käytössä. Nykyisin Heponiemi on jälleen vuokrattu ulkopuolisille.

Heponiemen lisäksi Diakonissalaitoksella oli Karjalohjalla omistuksessaan Tammiston tila. Sen järvenrantatontilla sijaitsi kesähuvila, joka oli lastenkotien käytössä 1970-luvulta alkaen.

Kotivalli – vähävaraisten naisten lepokoti

Diakonissalaitoksella omisti vuodesta 1904 alkaen Sipoossa Kotivalli-nimisen tilan. Se oli tarkoitettu vähävaraisille naisille tuberkuloosin jälkeiseen toipumiseen. 1920-luvun alussa maahan oli rakennettu tarpeeksi tuberkuloosin hoitoon keskittyneitä parantoloita, ja Kotivalli muutettiin lepokodiksi vähävaraisille naisille. Myös monet sisaret viettivät siellä lepoaikaansa.

Kotivalli tarjosi lepoa, virkistystä ja kodin suojaa. Suomen nainen -lehdessä 1925 lomanviettoa kuvailtiin seuraavasti:

”Taaja kaunis havumetsä korkeine kallioineen muodostaa sopivan taustan sen rinteillä oleville rakennuksille, joihin kaikkiin tulvii auringonpaistetta ja raitista ilmaa. Vierashuoneet ovat erittäin siistit ja tarkoituksenmukaiset. Erikoisuutena Kotivallissa ovat makuusalit, joita on useampia. Niissä saattaa maata talvipakkasellakin, sillä talon puolesta on käytettävissä monenlaiset turkit, karhunnahkaisista alkaen, vällyt, huovat jalkasäkit y.m. joita ei ole siis tarvis kuljettaa mukana. …

Ja hiljaista on Kotivallissa. Kuinka hyvältä tuntuukaan lepoa kaipaavalle väsyneelle vieraalle rauhoittava huolenpito, jota emäntänä toimiva diakonissa, sisar Greta Jarva kaikille osoittaa. Ilmapiiri tuossa kodissa on vakava, mutta hilpeä. Jokainen saa olla rauhassa omassa vapaudessaan.  Vapaasti saavat vieraat olla mukana tai poissa kodin pienistä hartaushetkistä ja käsityöilloista, joissa henkilökuntakin on mukana…. Kotivallissa on lepoa tarvitsevan vieraan hyvä olla. Se joka siellä on ollut, menee mielellään sinne uudelleen ja suosittelee sitä muillekin. Reippaina ja elinvoimaisina he sieltä palaavat kotoisiin tehtäviinsä.”

Kotivallin tila oli melko omavarainen. Kuva on otettu marjanpoiminta-aikaan.

Vuonna 1951 julkaistussa kirjoituksessa todetaan, että Kotivallin paikkojen kysyntä loma- ja juhla-aikoina on niin suurta, että vieraille luovutetaan asuinhuoneiden puuttuessa myös toimistotiloja.

”Voimakkain Kotivallin vetovoima on luullakseni sen yhteensulattava yhteishenki. Tarkkanäköinen saattaa huomata, että eheyden takana on toisistaan poikkeavia sivistystasoja ja erilaisia yhteiskunnallisia asemia, jopa monia uskonnollisia suuntauksiakin. Niihin ei talon puolesta kiinnitetä pienintäkään huomiota, kaikki ovat yhtä tervetulleita ja rakkaita yhteisen kodin vieraita”….

Lomanviettoa ympäri vuoden

Vuonna 1966 Kotivalliin valmistui uusi, moderni talvista lomanviettoa varten tarkoitettu asuinrakennus. Kotivallin asiakaspiiri oli vakiintunut ja kasvoi vuosi vuodelta; uusi rakennus mahdollisti kasvun ja ajan vaatimukset täyttävän ympärivuotisen toiminnan.

Mutta tultaessa 1970-luvulle Suomen oli valloittanut kesämökkiboomi ja Kotivallin tapaiset lepokodit alkoivat olla menneisyyden jäänne. Lisäksi Kotivallin paikkaluku (25-30) oli niin pieni, ettei se kannattanut taloudellisesti. Laitoksen henkilökunta oli lisäksi kasvanut niin suureksi, ettei edes osittain kollektiivinen lomailu enää ollut mahdollista tai edes toivottua. Vuonna 1979 Kotivalli vuokrattiin toipumiskotisäätiö Betesdalle. Kiinteistöjen ja maatilan hoito jäi edelleen Diakonissalaitokselle. Omistuksestaan Diakonissalaitos luopui 1990-luvun alussa.

Riemullista kesää!

Mökkeillessämme palaamme luontoon ja luonnonmukaisuuteen. Laineiden liplatusta, puiden suhinaa ja lintujen viserrystä kuunnellessa haikailemme valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun mukaan takaisin menneeseen, mutta kuviteltuun, onnen aikaan.

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksen viestinnässä. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.