Sisar – sairaanhoitajan ammatti syntyi 1800-luvulla

Suomen kieleen on jäänyt sairaanhoitajia luonnehtiva sanonta ”Sisar hento valkoinen”. Sanat ovat muokanneet mielikuvaa sairaanhoitajan ulkoisesta olemuksesta ja mukautuvasta luonteesta; sisar hento valkoinen käy sairaiden luokse tyynenä, iloisena, hellänä ja hymyilevänä. Sanonnan juuret ovat 1930-luvun laulussa Valkea sisar, mutta sisar-nimikkeen juuret ajassa kauempana.

Potilas Diakonissalaitoksen sairaalassa 1950-luvulla. Vuoteen vasemmalla puolella koesisar, oikealla diakonissa. Kuva Fred Runeberg.

Sairaanhoitajien ammatillinen koulutus aloitettiin Diakonissalaitoksissa 1800-luvulla. Kristilliseltä arvopohjalta toimivat laitokset ryhtyivät kasvattamaan nuoria naisia huono-osaisten auttajiksi, diakonissoiksi. Osa tuota kasvatusta olivat sairaanhoitajan työssä vaadittavat taidot. Niitä harjoiteltiin ja harjoitettiin laitoksen omassa sairaalassa. Monen diakonissan työkenttänä oli seurakunta, jossa seurakuntasisaren työtehtäviin sisältyi myös kotisairaanhoito.

Hoivaajasta hoitajaksi

Kun sairaita ja heikkoja on hoidettu, on tehtävä langennut usein naisille. Varsinaisen hoitamisen sijaan voisi puhua enemmän hoivaamisesta. Suomessa ensimmäiset sairaalat perustettiin kulkutauteja varten ja ensimmäiset lääninsairaalat 1700-luvun lopulla. Ne tarjosivat työmahdollisuuksia, mutta hoitohenkilökunta oli kouluttamatonta; töihin otettiin halvimmalla tulevat. Monet olivat alkoholisoituneita ja käytökseltään kaukana sisar hento valkoisesta.  Varsinaista sairaanhoidon kehittämistä oli tapahtunut satoja vuosia katolisissa luostareissa, ja sinne juontaa juurensa sanan ’sisar’ käyttö. Katolisten nunnaluostareiden jäseniä kutsuttiin sisariksi ja nimike omaksuttiin myös luterilaisiin diakonissalaitoksiin ja niiden kautta myös maallisiin sairaaloihin, mm. Florence Nightingalen ansiosta.

Sisarkoti antoi turvan

Helsingin Diakonissalaitoksen esikuva, emolaitos eli Mutterhaus, oli vuonna 1836 perustettu saksalainen Kaiserswerth. Sieltä käyttöön omaksuttiin erilaiset sisaruuteen liittyvät käytännöt ja sanasto. Diakonissalaitokseen tulevat naiset siirtyivät vanhempien tai sukulaisten kodista Sisarkotiin.  Naisten paikka oli nimittäin 1800-luvulla aikaan kotona. Diakonissalaitos tarjosi diakonissan elämäntehtävän valinneille naisille kodin suoman turvan elämän loppuun asti. Mutta toisin kuin tyttärenä vanhempiensa kodissa, Diakonissalaitoksessa naisilla oli mahdollisuus työskennellä kodin ulkopuolella.

Sisar ja yhteinen asu

Sisarkodissa naiset olivat sisaria keskenään, oppilaasta aina vihkimyksen saaneisiin diakonissoihin.  Diakonissalaitoksessa sisaret muodostivat yhteisön, jonka perusta oli sen jäsenten kutsumus palvella huono-osaisia, kanssasisaria ja jumalaa. Kasvu kohti diakonissavihkimystä käsitti oppilas- ja koesisarajan, ja koesisaruuden saavuttaneiden sisarten liittymistä yhteisöön korosti ja tiivisti yhtäläinen sisarpuku. Se oli kaikilla samanlainen.

Vihityt sisaret muodostivat ja muodostavat edelleen sisarkunnan. Siihen kuuluu ennen vuotta 2000 Helsingin Diakonissalaitoksessa vihityt diakonissat.

Sisar hento valkoinen

Diakonissalaitoksen pitkäaikainen johtajatar Lina Snellman muokkasi sairaanhoidon opetuskäytäntöjä. Hän kirjoitti aikoinaan käsikirjoitukseksi jääneen, sittemmin julkaistun oppikirjan, jossa määriteltiin hyvän hoitajan ominaisuuksia ammatillisesta näkökulmasta.  Ne olivat rakkaus, totuus ja viisaus. Sisar Lina korostaa sairaanhoitajan olevan alansa asiantuntija, ja myös vastuunkantaja.

Mutta sisar Lina paalutti sairaanhoidon kutsumukseksi, jota ei voi suorittaa ilman kristillisen rakkauden perustaa.  Siitä kumpuavia sairaanhoitajan ominaisuuksia on sisar Linan mukaan ystävällisyys ja hyvyys, kuuliaisuus, vaatimattomuus ja vetäytyvyys, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus ja hiljaisuus. Olisikohan kyseessä sisar hento valkoinen?

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksen viestinnän asiantuntijana ja intendenttinä. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.

Kuvat Diakonissalaitoksen historiallinen valokuvakokoelma.