Sote-Suomen kehitys – Diakonissalaitos mukana alusta lähtien

Yksityisenä kulkutautisairaalana ja diakonissojen kouluttajana aloittanut Diakonissalaitos on käynyt läpi koko suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) kehityksen. Alkuvuosina elettiin 1800-luvun piirilääkärien aikaa ja 155. toimintavuoden päättyessä uusia haasteita asettavat vuoden 2023 alussa aloittaneet hyvinvointialueet.

Diakonissalaitoksella oli alusta lähtien koulutettua henkilökuntaa huolehtimaan apua tarvitsevista.

Diakonissalaitos aloitti toimintansa vuonna 1867 tilanteessa, jossa kulkutaudit, jotka jo entuudestaan olivat kuolinsyytilaston kärjessä, levisivät hallitsemattomasti. Katovuosina 1866-1868 puute ruuasta, nälkä ja kulkutaudit tappoivat kymmenisen prosenttia väestöstä muutaman vuoden aikana. Helsingissä oli paljon sairastuneita ja hätää lievittämään perustettiin tilapäisiä kuumelasaretteja. Diakonissalaitoksen pieneen kulkutautisairaalaan otettiin potilaaksi lavantautiin sairastuneita naisia.

Terveydenhoitojärjestelmä maassamme oli alkutekijöissään. Valtiollisen piirilääkärijärjestelmän (pdf) tehtävänä oli ehkäisevä terveydenhuolto. Huomio oli erityisesti tartuntatautiepidemioiden vastustamisessa. Sairaanhoito ei kuulunut piirilääkäreiden virallisiin tehtäviin, mutta sitä tehtiin mahdollisuuksien mukaan. Vastuualueet olivat suuria ja piirilääkärit olivat enemmän olosuhteista raportoivia virkamiehiä kuin potilaskäyntejä suorittavia lääkäreitä. Harva siis kohtasi koskaan lääkäriä – eikä sille koettu olevan tarvettakaan.

Kansalaiset vastasivat pääosin itse terveydenhoidostaan

Sairaat oli tapana hoitaa kotona, perheen, sivun tai naapureiden voimin. Perinteiset kansanparannuskeinot olivat käytössä ja kuolemaan suhtauduttiin kohtalonomaisesti: sairauksien ja kuoleman nähtiin tulevan korkeammalta taholta ja olevan näin ennalta määrättyjä.

Suomessa oli vuonna 1867 noin 130 lääkäriä. Piirilääkäreitä heistä oli 50. Vain suuremmissa kaupungeissa oli useampia lääkäreitä. Näin tilanne oli esimerkiksi Helsingissä. Kaupungissa sijaitsi kuusi sairaalaa: yliopiston alaiset Vanha ja Uusi klinikka sekä Helsingin Yleinen sairaala ja sotilashallinnon kaksi sairaalaa. Kaupungin perustama Kuumelasaretti oli aloittanut toimintansa vuonna 1866. Koulutettuja sairaanhoitajia ei sairaaloissa ollut. Ja potilaspaikkoja oli hyvin vähän.

Terveydenhoidon ensimmäiset ammattilaiset

Yksi Helsingissä toimineista lääkäreistä oli Otto E. A. Hjelt (1823-1914). Hän oli yliopiston professori, arvostettu yksityislääkäri, uuden kulkutautisairaalan ylilääkäri, Diakonissalaitoksen perustajajäsen, sen johtokunnan puheenjohtaja ja johtokunnan jäsen vuoteen 1886. Hjelt oli myös valtakunnallisen terveydenhoidon kehittäjä.

Diakonissalaitoksen sairaalassa Hjelt sai työtoverikseen maamme ensimmäisen ammatillisen sairaanhoitajan, diakonissa, sisar Amanda Cajanderin. Sisar Amanda oli vihitty diakonissaksi Pietarissa, jossa noudatettiin – kuten myös Helsingin laitoksessa – saksalaista fliedneriläistä diakonissalaitosjärjestelmää. Järjestelmä korosti sairaanhoidon keskeistä asemaa diakonissan tehtävässä ja siksi sairaanhoidon opetuksen tuli olla monipuolista. Diakonissakasvatuksen tarkoituksena oli lähettää diakonissoja seurakuntiin pitämään huolta seurakuntien vaivaisista ja huono-osaisista.

Diakonissalaitoksen sairaala aloitti kahdeksanpaikkaisena kulkutautisairaalana ja kiitos ammattitaitoisen johtokaksikon, potilaspaikkojen kysyntä kasvoi nopeasti. Sairaala toimi kuitenkin lähes 10 vuotta tilapäistiloissa. Vuonna 1875 laitokselle löytyi tarpeeksi suuri rakennus Katajanokalta. Tilaa tarvittiin erityisesti kasvavalle potilasmäärälle. Samasta syystä ryhdyttiin uudisrakennushankkeeseen 1890-luvulla: yksityissairaala oli erittäin arvostettu ja hoito kysyttyä. Vuonna 1897 avattiin Suomen modernein sairaala Kallion kaupunginosassa. Rakennuskokonaisuudesta ja korttelista, jossa se edelleen sijaitsee, on muotoutunut 125 vuodessa yksi kaupunginosan maamerkeistä.

Sairaalatoiminnan ohella diakonissalaitoksessa aloitettiin kasvatustehtävä: nuoria naisia ryhdyttiin kasvattamaan diakonissoiksi. Ja kuten edellä on mainittu, sairaanhoidon opetuksella oli keskeinen osuus. 1800-luvun loppuun mennessä diakonissavihkimyksiä oli suoritettu vain noin 30, mutta näiden diakonissojen merkitys maamme sosiaali- ja terveyspalvelujen uranuurtajina oli merkittävä. Jo sairaalan alkuhetkinä laitos aloitti lastensuojelutyön. Potilaiksi otettujen naisten lapset saattoivat jäädä huoltajan sairastumisen vuoksi heitteille. Kaupungissa ei ollut lastenkoteja – sellainen siis perustettiin. Lastenkoti toimi vuoteen 1876. Lastenkodin ylläpito ei ollut enää tarpeen, sillä kaupunkiin oli perustettu muita lastenkoteja. Alkuvuosikymmeniä ylläpidettiin myös vanhainkotia, mikäli laitoksessa oli tilaa. Ikäihmisten hoivan aika tuli myöhemmin. Sosiaalityö oli vahvasti mukana myös kaupunkilähetystyössä. Se perustettiin Diakonissalaitoksella vuonna 1883. Diakonissa Cecilia Blomqvist johti köyhien korttelissa tehtyä työtä 18 vuotta. Hän juurrutti myöhemmin vakiintuneita työtapoja Turkuun ja Tampereelle perustetuille lähetysasemille.

Potilastyössä tarvittavia taitoja opittiin valmistautuessa diakonissan tehtävään.

Terveydenhoito kuntien vastuulle

Vuonna 1869 annetulla asetuksella kunnat velvoitettiin huolehtimaan niistä kustannuksista, joita sairaiden hoidosta ja sairaaloiden perustamisesta aiheutui. Asetuksen tarkempi toimeenpano jäi kuntien itsensä päätettäväksi. Asetuksessa ei määritelty, millä tavoin ja millaisella organisaatiolla sairaita tuli hoitaa. Myös sairaalan perustaminen jäi sen varaan, halusiko kunta perustaa sairaalan vai ei. Paikalliseen vastuuseen perustuvasta terveydenhuollosta Suomessa tuli hyvin pirstaleista. Kunnat olivat etupäässä köyhiä eivätkä voineet – tai halunneet – järjestää asukkailleen terveyspalveluja. Palvelujen järjestämistä hidastivat taloudellisen niukkuuden lisäksi asenteiden vanhoillisuus ja asiantuntijoiden vähäinen määrä. Avun saantiin vaikutti tarveharkinta ja vastikkeellisuus.

Kymmenen vuotta myöhemmin valmistui Otto E. A. Hjeltin johtaman komitean esitys terveydenhuollon järjestämiseksi Suomessa. Esityksen pohjalta laadittu keisarillinen asetus astui voimaan 1.7.1880 ja sen myötä yleinen terveydenhoito järjestettiin koko maata koskevalla yhtenäisellä lainsäädännöllä. Asetuksella kunnille asetettiin velvollisuuksia liittyen kuntalaisten terveydenhoitoon ja sairaanhoitoon sekä kulkutautien torjuntaan. Valtio ei halunnut lisätä piirilääkäreiden määrää, joten kuntien ainoaksi vaihtoehdoksi jäi omien lääkäreiden palkkaaminen. Aloitteet kunnanlääkärien palkkaamiseksi lähtivät kunnissa usein papin, apteekkarin, opettaja tai lääkärin ehdotuksesta.

Työpari kunnanlääkäri ja seurakuntasisar

Kunnanlääkärijärjestelmä alkoi vuonna 1881 ensimmäisen kunnan­lääkärin aloitettua virassaan Viitasaarella. Valtionapua kunnanlääkärin palkkaamiseen kunnat alkoivat saada vuonna 1885. Ensimmäinen kunnallinen sairaala avattiin Ruovedellä 1882. Diakonissalaitoksessa sisaria palkattiin uusiin Rovaniemen ja Hämeenlinnan sairaaloihin sekä mm. Uudenkaupungin ja Porvoon sairastupiin 1800-luvun lopulla.

Ensimmäinen seurakuntasisar palkattiin Raumalle 1879. Sitä mukaan, kun Diakonissalaitoksella oli mahdollisuuksia, lähetettiin sisaria palveluja haluaviin seurakuntiin. Määrät kasvoivat 1900-luvun kuluessa, erityisen vilkasta aikaa oli 1920-luku. Monessa kunnassa sairaanhoitajan koulutuksen saanut seurakuntasisar oli terveydenhoidon ainoa ammattilainen. Terveydenhoito oli osa päätehtävää, seurakunnallista vaivaishoitoa. Kulkutautiepidemioiden aikaan sisar sai järjestää muidenkin kuin köyhien hoidon. 1920-luvulla yhä useampaan kuntaan palkattiin oma kunnanlääkäri, ja kunnanlääkäri sai sisaresta ammattitaitoisen työtoverin.

Polkupyörä oli seurakuntasisaren kätevä kulkuväline työmatkoilla. Tarvikelaukulle oli sopivasti tilaa ohjaustangon edessä.

Monissa seurakunnissa sisaret olivat kunnanlääkärin valvonnassa toimivia kiertäviä kotisairaanhoitajia. Kaupungeissa he työskentelivät suoremmin lääkärin johtamana ja valvonnassa, mutta maaseudulla työ oli vastuullisempaa. Lääkäri ei välttämättä ollut aina tavattavissa, ja ensiavun antaminen jäi diakonissalle. Helsingissä kaupunki palkkasi sisaria kaupungin palvelukseen kotisairaanhoitajiksi vuodesta 1896 alkaen.

Kotisairaanhoidossa työhön kuului potilaiden valmistaminen erilaisiin toimenpiteisiin ja niiden jatkohoitoihin. Perushoitoon sisältyi potilashygieniasta, liikunnasta ja oikeasta ravitsemuksesta huolehtiminen. Sisaren työlaukussa oli hoitovälineiden lisäksi hengellistä kirjallisuutta ja usein köyhimpiin talouksiin vietäväksi kannussa velliä tai puuroa. Sisaren työtä voikin luonnehtia lauseella ”velliä, virsiä ja verenpaineen mittausta”.

Diakonissalaitoksen sairaalan potilaista yli puolet saapui Helsingin ulkopuolelta, usein kunnanlääkärien lähettämänä niiltä paikkakunnilta, joissa työskenteli laitoksen sisar.

Sairasvakuutuslaki 1964

Sotavuosien ja sotakorvauksien maksamisen jälkeen Suomessa aloitettiin 1950-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Terveydenhuoltoa uudistettiin rakentamalla sairaalaverkostoa, kehittämällä kansanterveystyötä ja työterveyshuoltoa sekä laajentamalla lääkärikoulutusta. Tärkeä edistysaskel oli sairasvakuutuslaki 1964, jonka mukaan kansalaisille ryhdyttiin maksamaan korvauksia ansionmenetyksistä, lääkemenoista ja lääkärien palkkioista.   Sairasvakuutuslain seurauksena yksityislääkäritoiminta vauhdittui, kun Kansaneläkelaitos (Kela) maksoi osan yksityisen palvelun kustannuksista. Maahan ryhdyttiin perustamaan lääkärikeskuksia. Yksityisiä lääkärikeskuksia syntyi myös siten, että yksityiset sairaalat kehittivät toimintaansa yhä enemmän avohoidon suuntaan.

Diakonissalaitoksen sairaalan lääkäreillä oli ollut vastaanottoasema usean vuoden ajan 1960-luvulla, niin kuin monilla muillakin lääkäreillä. Laitoksen vuosikertomuksissa toiminnasta ei ole mainintaa ennen kuin vuonna 1970, jolloin kertomukseen ilmestyy otsikko Lääkäriasema. Sen tiloja laajennettiin vuonna 1970 ja samalla tiloja avattiin sairaalan ulkopuolisten lääkäreiden vastaanotoille. Asemia syntyi kaikkiaan kolme: A ja B oli omille lääkäreille ja D ulkopuolisille.

Kansanterveyslaki 1972

Vuonna 1972 tuli voimaan kansanterveyslaki, joka velvoitti kunnat huolehtimaan perusterveydenhuollosta ja toi edulliset lääkäripalvelut kaikkien saataville. Jokaisen kunnan piti perustaa terveyskeskus. Aikaisempi kunnanlääkärijärjestelmä purettiin. Laki merkitsi seurakuntasisarten virallisen aseman loppua terveydenhuollossa kotisairaanhoito siirtyessä kuntien vastuulle. Lain myötä seurakunnissa työskentelevät diakonissat eivät saaneet enää harjoittaa työssään sairaanhoitajan ammattia vaan he siirtyivät pelkästään seurakunnalliseen työhön. Diakoniatyöstä katosi samalla kansanterveystyön ulottuvuus. Työn kuva rajautui diakoniapiireihin, -retkiin ja -leireihin sekä kotikäynteihin ikääntyvien seurakuntalaisten luona. Samana vuonna Diakonissalaitos käynnisti omistamassaan Helsingin Diakoniaopistossa kaksivuotisen seurakuntakuraattorikoulutuksen. Sen painopiste oli sosiaalitieteissä, ei sairaanhoidossa. Koulutus oli opistossa ensimmäinen, johon hyväksyttiin opiskelijoiksi myös miehiä.

Työterveyslaki 1979-1983

Työmarkkinajärjestöt sopivat vuonna 1970 työpaikkaterveydenhuollon kehittämisestä. Sopimus merkitsi käännettä työterveyspalvelujen kehittämisessä ja käännettä Diakonissalaitokselle: myös yksityiset lääkäriasemat hyväksyttiin palvelujen tarjoajiksi. Työterveyslaki astui voimaan vuosina 1979-1983. Sen tarkoituksena oli työstä aiheutuneiden sairauksien ehkäisy sekä terveyden ylläpito ja seuranta. Sopimus merkitsi Diakonissalaitokselle tilaisuuden laajentaa yksityisille lääkäripalveluille perustuvia liiketoimia. Lääkäriasematoiminnan kasvu oli nopeaa. Vuonna 1973 lääkäriasemat vastasivat 5000 työntekijän työterveydestä, 1975 luku oli 15 500 ja 1979 jo 25 000.

Työterveyshuollon asiakkaita odotushuoneessa vuonna 1973.

Vahvistaakseen asemiaan pääkaupunkiseudun yksityisessä lääkäriasematoiminnassa Diakonissalaitos osti osake-enemmistön (2/3) Lauttasaaren Tutkimuskeskus Oy:stä. Koko osakekannan hankinnan jälkeen siitä muodostettiin vuonna 1988 Diacor terveyspalvelut Oy, johon liitettiin laitoksen lääkäriasemat. Vuonna 1996 Diacorille myytiin Diakonissalaitoksen sairaala ja laboratoriotoiminnot sen jälkeen, kun verottaja oli tulkinnut sairaalatoiminnan olevan verotuksen alaista toimintaa. Diacorista muodostui Diakonissalaitoksen yhteiskunnallinen yritys liikevoiton ohjautuessa laitoksen yleishyödylliseen toimintaan.

Vuonna 2016 Diacor vastasi noin 140 000 henkilön työterveydenhuollosta, mikä oli noin neljännes pääkaupunkiseudun työntekijöistä. Samana vuonna Diacor julkaisi Suomen ensimmäisen mobiilin lääkäriaseman, Diacor Plussan. Lääkäriasema otti terveyspalvelujen digitalisoimisessa ison harppauksen. Diacor myytiin Suomen Terveystalo Oy:lle saman vuoden lopulla ja kauppa vahvistettiin seuraavana vuonna. Diakonissalaitoksesta tuli Terveystalon merkittävä omistaja. Sittemmin osakkeet on myyty.

Linkki: DiacorPlus. Linkki avautuu Youtube-sovellukseen.

Kunnat Diakonissalaitoksen sosiaalipalvelujen ostajina

Liiketoiminta on ollut osa Diakonissalaitoksen toimintaa 155 vuotta. Diakonissalaitoksen sairaalassa maksukykyisiltä asiakkailta perittiin potilasmaksuja toiminnan alusta lähtien. Seurakuntasisarien työstä seurakunnat maksoivat Diakonissalaitokselle rahakorvauksen ja järjestivät sisarelle asunnon ja ylläpidon. Kunta-asiakkaille on tuotettu palveluja lastenkodeissa 1910-luvulta, kehitysvammaisille 1930-luvulta ja ikäihmisille 1970-luvulta. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun aikana toimintaa on kehitetty erityisesti sellaisille ryhmille, joiden on ollut vaikea saada palveluja muualta. Näitä ovat muun muassa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, päihteidenkäyttäjät, maahantulijat ja asunnottomat. Vuoden 2022 lopussa Diakonissalaitos oli kumppani noin 120 kunnalle.

Espoossa Pellaksessa sijainnut vanhustentalo täytti 15 vuotta vuonna 1989. tapahtumaa juhlistettiin luonnollisesti kahvitarjoilulla.

Diakonissalaitoksen vanhuspalvelut yhtiöitettiin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n vastuulle vuodesta 2004 ja asumis- ja päihdepalvelut 2010-luvun lopulla. Vuonna 2020 Diakonissalaitoksen yhteyteen palasi kehitysvammapalveluja tuottava Rinnekoti-säätiö, joka oli itsenäistynyt tytärsäätiöksi vuonna 1957. Sen Diakonissalaitos oli perustanut vuonna 1930. Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhetyö siirrettiin Rinnekodin palvelupalettiin vuonna 2021.  Vuonna 2020 Diakonissalaitos osti Caritas Palvelut Oy:n. Se toimi Oulun seudulla ja Rovaniemellä ja tuotti  vanhus- ja vammaispalveluja. Vuoden 2023 alkupuolella yhtiöt ja Rinnekoti tulevat toimimaan yhteisellä nimellä.

Hyvinvointialueet aloittivat vuoden 2023 alussa

Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyi kunnilta ja kuntayhtymiltä 21 hyvinvointialueelle. Niiden järjestämiä julkisia palveluja ovat esimerkiksi perusterveydenhuolto, erikoissairaanhoito, sosiaalihuolto, hammashoito, mielenterveys- ja päihdepalvelut, vammaispalvelut ja ikääntyneiden asumispalvelut. Päävastuu palvelujen tuottamisesta on maakunnilla mutta yksityistä ja kolmatta sektoria tarvitaan palvelujen täydentäjäksi. Diakonissalaitos on antanut uudistuksesta lausunnon. Siinä se toi esiin, että monilla järjestöillä ja yksityisillä palveluntuottajilla on vahvaa erityisosaamista, asiantuntijuutta sekä tietämystä erityisryhmien palvelutarpeesta. Diakonissalaitos tuottaa palveluja juuri erityisryhmiin kuuluville, heille, joiden on vaikea saada apua muualta.

Kirurgisen osaston lääkäri Olavi Kinnunen diakonissojen ympäröimänä. Kuva osaston hoitohenkilökunnasta on otettu 1950-luvun lopulla.

Hjeltin ja Cajanderin ajoista on kulunut 155 vuotta. Nyt Diakonissalaitoksen palveluksessa on noin 2900 työntekijää ja ammattinimikkeitä on runsas 150. Cajanderin tapaan valtaosa työntekijöistä on sairaanhoitajia ja lähihoitajia. Lääkäreitä laitoksen palveluksessa on 13. Diakonissalaitoksen toimintaa leimaa vahvasti ammatillisuus. Laitoksen palveluksessa on ollut alusta lähtien ammatillisen koulutuksen saaneita työntekijöitä. He olivat  aluksi sairaanhoitajia ja lääkäreitä ja toiminnan muotoutuessa palvelemaan kunkin aikakauden tarpeita parhaiten, myös muun koulutuksen saaneita.

Ammatillinen osaaminen ja asiantuntijuus  haastavienkin asiakasryhmien palvelutarpeesta sekä ketteryys muokata toimintaa muodostavat vankan pohjan palvelutuotantoon myös tässä ajassa.

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee Diakonissalaitoksen viestinnän asiantuntijana ja intendenttinä. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.