Toivoa keskellä toivottomuutta

Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tulee 24.2. kuluneeksi kaksi vuotta. Mitä Ukraina on opettanut meille toiveikkaasta solidaarisuudesta?

Diakonissalaitoksen kehitysyhteistyöohjelman ihmisoikeuksien eritysasiantuntija Anca Enache ja kansainvälisen toiminnan ohjelmakoordinaattori Maria Dorofte. Tekstiä on kirjoittanut myös kansainvälisen toiminnan asiantuntija Marjaana Toiviainen.

”Voiko tämä olla totta? Olemme täysin ymmällämme, mitä tapahtuu? Kuinka vakava tilanne on, lähteäkö Kiovasta vai jäädä kotiin? Kaikki on sekavaa.”

Oli 25.2.2022, ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli alkanut edellisenä päivänä, jatkona vuonna 2014 alkaneelle konfliktille. Soitimme tuolloin ukrainalaiselle kumppanijärjestöllemme Roma Women Fund Chiriclille ja kuuntelimme heidän epätoivoista viestiään.

Siitä alkoi Chiriclin nyt kaksi vuotta kestänyt hätäavun kanavointi romanivähemmistöille ja muille haavoittuvassa asemassa oleville ryhmille Ukrainassa. Samaan aikaan, kun Chiriclin toimijat olivat huolissaan itsestään ja perheistään, he vastaanottivat yhteydenottoja joka puolelta Ukrainaa. Niistä välittyi toivottomuutta, turvattomuutta, pelkoa, taloudellisia haasteita, terveysongelmia ja pohdintaa siitä, mille puolelle Ukrainaa tai mihin maahan suunnata. Humanitaarinen apu on tavoittanut kymmeniä tuhansia ihmisiä eri puolilla Ukrainaa.

Nyt kahden vuoden kuluttua kumppanimme kirjoittaa meille toivosta näin:

“Lahjakkaan ukrainalaisen runoilijan, Lesia Ukrainkan, runossa puhutaan ‘toivosta ilman odotuksia’, ‘toivosta vastoin toivoa’. Tuo runo kuvaa sitä, mitä toivo minulle on kahden vuoden sodan myötä. Hyökkäyksen alkaessa toivoin kyseenalaistamatta. Toivoin rauhaa, sitä että Putin lopettaa, että venäläiset joukot eivät enää tee sotarikoksia, että venäläiset ihmiset aloittavat mielenosoitukset lopettaakseen sodan ja niin edelleen. Mutta mikään toiveista ei toteutunut. Olin kuin toisessa todellisuudessa. Toivoin, että heräisin ja huomaisin, että sota oli vain pahaa unta.

Tänään toivon päättäväisesti, tai oikeastaan olen vaihtanut toivon toimintaan. Työskentelen vallattujen alueiden uudelleenyhdistymisen äärellä ja tuen aikuisia sekä nuoria ihmisiä, joiden kotipaikat on vallattu. Toivo on saanut tavoitteen muodon: Toivon, että yhtenä päivänä sota lakkaa, mutten odota, että se tapahtuu huomenna tai että venäläiset pysäyttävät Putinin. Samaan aikaan teen kaikkeni, jotta rauha voisi koittaa ja että se voisi tapahtua niin pian kuin mahdollista.

Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli vielä yksi ajatus toivosta. Ehkäpä luotan siihen, että toivoni on jonakin päivänä saavutettavissa, todellisuutta ja totta – koska en jäänyt Ranskaan pakolaisena tai harkitse pakenevani uudelleen.”

Mitä muuta olemme kahden vuoden aikana oppineet ukrainalaisilta kumppaneiltamme toivosta?

Toivo ei elä vain yksilöissä.

Yksilölle toivo voi olla suojaava tekijä, joka vahvistaa luottamuksen tunnetta vastoinkäymisten keskellä. Ahdingoissa epätoivo on väistämättä läsnä, mutta usein silloinkin tuskaan liittyy pyrkimys toivoon. Toivo ei kuitenkaan saa olla silkka yksilölle sälytetty haaste, vaan toivon tulee olla yhteisöllinen prosessi. Chiriclin työssä tämä yhteisöllisyys on näkynyt esimerkiksi kansainvälisten suhteiden solmimisena ja tiiviinä yhteytenä maan romanijärjestöjen ja viranomaisten kanssa. Kahden vuoden aikana romaniyhteisöjen haavoittuvaisuus on syventynyt ja haasteet moninaistuneet, mutta samalla toivo on perusta yhteiselämälle – se on avain ja kehitysaskelten mahdollistaja. Toivolla ohjataan kehityksen suuntaa myös kriisien keskellä.

Toivo löytää keinot.

Toivo on luova voima. Chiriclin toiminnassa se näkyy loppumattomana kykynä muovautua aina vain uusien haasteiden edessä. Järjestön työ romanivähemmistöjen ihmisoikeuksien ja kansalaistoiminnan edistämiseksi on saanut rinnalleen hätäavun ja humanitaarisen työn. Heidän on täytynyt omaksua myös uudenlainen rooli, uudet työtavat, uusi kieli… paljon sellaista, mitä kriisitilanne, poikkeuslait ja sodan todellisuus vaativat. Olemme saaneet vaikuttua kumppanimme sisukkaasta ja muuttuviin tilanteisiin sopeutuvasta toiminnasta kerta toisensa jälkeen.

Toivo on poliittista.

Toivo koostuu monimutkaisista prosesseista ja tunteista. Ukrainassa se näyttäytyy esimerkiksi sen jatkuvana arviointina, kuka on jaksanut eniten, kuka on tehnyt mittavimmissa määrin vapaaehtoistyötä, kuka on uhrannut tarpeeksi – ja vieläkö pitäisi jaksaa enemmän. Samalla toivoa pitäisi voida asettaa yksittäisten ihmisten sijaan enemmän kansainvälisen politiikan ja päätöksentekijöiden varaan. Toivossa onkin monenlaisia solidaarisuuden hierarkioita, eikä toivon verkosto ole aina vahvin siellä, missä pitäisi. Sotatilanne on tehnyt ukrainalaisista toimijoista riippuvaisia ulkoisesta avusta. Chiricli on jatkuvasti kiittänyt Diakonissalaitosta kumppanuudesta ja avusta. Se on tietenkin arvokasta, mutta kertoo myös valtavasta haavoittuvaisuudesta. Tuen merkitys tekee toivosta poliittista. Toivo kietoutuu kiitollisuuden ja haavoittuvaisuuden rakenteisiin.

Syrjityn romanivähemmistön elämässä sota on myös mahdollistanut “hyväksytyksi kansalaiseksi” tulemisen, koska kriisitilanteessa kaikkia tarvitaan ja kaikki tulevat “yhdeksi kansaksi”.

“On ollut yksi aika Suomessa, jolloin me romanit olemme olleet hyväksyttyjä: sota”, toteaa suomalainen romanijärjestön toimija. Toivoon voi siis sekoittua myös nationalistista politiikkaa.

Toivoon voi kietoutua myös toive “pelastajasta”, jostakusta, joka tulee vapauttamaan hätätilanteesta. Tämä sama ilmiö näkyy kaikkialla totalitaarisissa yhteiskunnissa, sotatilanteissa ja kriiseissä: toivon säilyttämiseksi täytyy uskoa ulkopuoliseen apuun, oli kyse sitten YK:sta, Yhdysvalloista tai EU:sta, mistä milloinkin. Ajatus “pelastajasta” on toki monin tavoin haastava, mutta samalla se heijastelee ihmisyyttä: meidän kaikkien täytyisi voida luottaa siihen, että hätätilanteessa joku tulee apuun, että solidaarisuutta riittää ja että meitä tuetaan. Toivoa on inhimillinen tarve luottaa toiseen.

Toivo hengittää epävarmuuden keskellä.

Toivo ei ole yksiulotteista, vaan myös epävarmaa ja ohutta. Kipu ja toivo elävät samanaikaisesti ja kietoutuvat toisiinsa.

“Toivo on hyvin herkkää ja haavoittuvaista. Ukrainassa on paljon epävarmuutta maamme tulevaisuudesta ja elämästä. Toivomme, että tulevaisuus on parempi. Samalla tilanne on meille myös kutsu toimimaan ja tukemaan ihmisiä, miten vain voimme”, kumppanimme Ukrainasta kuvaa.

“Näinä päivinä on erittäin vaikea tehdä suunnitelmia tai edes ajatella tulevaisuutta, mutta toivo pitää motivaatiotamme yllä. Joka päivä menemme nukkumaan toivoen, että heräämme jälleen aamulla.”

Toivo on suurta ja samalla hyvin pienissä asioissa. Yksinkertaista ja monimutkaista.

Toivo on filosofista, mutta kutsuu toimintaan.

Toivo on filosofinen käsite, jonka taustalla ovat elämän merkityksellisyys ja elinvoima sekä elämään kohdistuvat toiveet ja pyrkimykset. Toivo tulee todeksi toimintana: toivon sanojen lisäksi tarvitaan myös jatkuvia tekoja. Toivoa on toimia tavoilla, jotka vähentävät kärsimystä ja lisäävät elämän mielekkyyttä, vaikka tulevaisuus vaikuttaisikin epävarmalta.

Toivo ei ole kevyttä.

Toivosta ei saa puhua liikaa yksinkertaistaen tai ongelmia vähätellen. On silti mahdollista kohdata ahdistusta, pelkoa ja surua ja samalla pitkäjänteisesti vahvistaa elämän merkityksellisyyden ja toivon näköaloja. Se voi tapahtua vain toiminnan kautta.

“Pimeinä aikoina se ihme, joka pelastaa maailman, on toiminta. Usko ja toivo eivät ole uskonkappaleita, vaan tekoja”, filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt kirjoitti. Samaa on korostanut Chiriclin tiimi Ukrainassa:

“Meidän velvollisuutemme on tehdä jotakin, emme saa jäädä paikallemme.”

Olemme toivon ihmisiä.

Diakonissalaitoksen työn ytimeen kuuluu uskon ja rakkauden rinnalla toivo. Sen merkityksen voi oivaltaa syvällisellä tavalla yhteistyössä heidän kanssaan, jotka toimivat vaikeimmissa olosuhteissa, haastavimpien kriisien keskellä. Voidaankin sanoa, että Chiricli on antanut meille Suomessa toivoa toiminnallaan ja viesteillään. He ovat kirkastaneet sitä, mistä teologi Martti Lindqvist on todennut:

“Toivossa on kysymys kaikilla eri tasoilla huomiseen kurottautuvan elämän merkityksestä ja sen olemisen oikeudesta. Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.”

Toivo ei ole hetkellistä.

Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi, monet tahot ja yksittäiset ihmiset halusivat tarjota apuaan ja tukeaan. Pikkuhiljaa tämä auttamisenhalu on vähentynyt tai ehkä suuntautunut muualle. Sota on unohtunut, eikä se näy mediassa samalla tavoin kuin pari vuotta sitten. Tässä tilanteessa toivo muistuttaa itsestään: se ei ole hetkittäinen, ohimenevä ja pieni asia, vaan vaatii jatkuvuutta. Toivo tarkoittaa sitoutumista.

Kaksi vuotta on kulunut. Keskustelimme hiljattain jälleen ukrainalaisten kollegojemme kanssa, tällä kertaa raportista, jonka kokoamme työstämme sodan keskellä. Kesken puhelun kumppanimme ilmoitti, että heidän täytyy mennä pian pommisuojaan, hälytys soi Kiovassa. Tällä viikolla Kiovasta on tullut tyhjempi ja hiljaisempi: ovatko ihmiset sisätiloissa vai lähteneet kotoaan? Viranomaisten mukaan Venäjä saattaa jälleen yrittää vallata Kiovan useista suunnista.

“Pitääkö meidän lähteä Kiovasta?”

Olemmeko samassa tilanteessa kuin kaksi vuotta sitten? Ylläpitääksemme toivoa jatkamme työtämme Ukrainassa.

Teksti: Diakonissalaitoksen kehitysyhteistyöohjelman ihmisoikeuksien eritysasiantuntija Anca Enache, kansainvälisen toiminnan ohjelmakoordinaattori Maria Dorofte ja kansainvälisen toiminnan asiantuntija Marjaana Toiviainen.