Kaksi nuorta, kaksi polkua eteenpäin: Vamos-valmennus oli käänteentekevä etappi Oonan ja Milan elämässä

Oona ja Mila olivat alakoulussa aktiivisia ja harrastavia lapsia. Oona oli vauhdikas pesäpalloilija, Mila puolestaan rakasti musiikkia. Fiksuja tyttöjä, pärjäsivät koulussa. Sitten tapahtui jotain. Oonalla urheilu jäi ja tilalle tulivat päihteet, Milan elämänilon vei neurologinen sairaus. Opinnot jäivät molemmilla peruskouluun, ja arjesta tuli vähitellen taistelua. Nyt tilanne on toinen: tänään Oona ja Mila ovat valoisia ja päättäväisiä nuoria naisia, joilla on paljon sanottavaa nuorten palveluista ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten tukemisesta. Molempien polulla yksi käänteentekevä etappi oli Vamos-valmennus ja siinä koettu kiireetön kohtaaminen.

Tänään Oona ja Mila ovat valoisia ja päättäväisiä nuoria naisia, joilla on paljon sanottavaa nuorten palveluista ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten tukemisesta. Kuva: Teemu Ullgrén

”Mä olin jo lapsena tosi villi ja menevä, vähän suuruudenhullukin. Toisaalta olin hirvittävän ankara itselleni, koin itseni vialliseksi ja tavoittelin kaikessa täydellisyyttä. Ehkä se liittyi joihinkin elämässäni silloin olleisiin turvattomuuden kokemuksiin”, Oona kertoo lapsuudestaan.

”Urheilu piti mut kuitenkin tolpillani ja oikealla tiellä.”

Kunnes yläasteella tuli päivä, jolloin urheilu jäi. Silloin kuvaan tulivat päihteet, valehteleminen ja lintsaus. Vanhempien Wilma-tunnuksilla asioita saattoi sepitellä itse ja vapaa-aikaa vauhdittivat alkoholi, kannabis ja lääkkeet. Peruskoulun päättötodistuksen Oona sai käteensä vielä 8,5 keskiarvolla, mutta sitten tuli romahdus.

”Muutin pois kotoa, vaikka ei mulla ollut mitään vastuullista omaa elämää. Lähinnä juopottelin ja polttelin pilveä”, Oona sanoo. Aina välillä Oona tsemppasi ja aloitti erilaisia opintojakin useaan otteeseen.

”Halusin raitistua, mutta en osannut”

Päihteet kuitenkin veivät: ”Muutin Helsinkiin ja ajattelin olevani tosi cool, vaikka en uskaltanut kohdata itseäni ollenkaan. Sairastuin syömishäiriöön, käytin amfetamiinia päivittäin ja voin todella huonosti.”

Näin elämä meni eteenpäin: herääminen omaan pahoinvointiin, hetki kuivilla, sitten taas sama ralli päälle. Neljä asuntoa parin vuoden aikana, useita työpaikkoja, valehtelemista, pahoinvointia. Kahdeksantoista vuotta, kaksikymmentäkolme, kaksikymmentäviisi. Katkolle, huumeita, mielenterveysongelmia, päihdehoitoa, taas huumeita. Vuodet vierivät.

Lopulta väkivaltainen tilanne säikäytti ja herätti pahasti. ”Tajusin, että olin luisunut ihan täysin väärälle puolelle.”

Oona raitistui 27-vuotiaana.

Sairaus teki Milan elämästä jatkuvaa kamppailua väsymyksen kanssa

”Mä olin varmaan aika tavallinen lapsi. Olin musiikkiluokalla ja soitin kitaraa, se oli mulle tärkeää. Olin paljon kavereiden kanssa ja kokeilin eri urheilulajeja. Tykkäsin harrastaa ja kaverit oli tosi tärkeitä”, 21-vuotias Mila kertoo.

”Oli mulla murheitakin elämässä, mutta en mä niistä kenellekään kertonut.”

Kuudennella alkoivat väsymys ja päänsärky. Ensin syytä ei löytynyt, oli vain yritettävä tsempata. ”Kouluun oli mentävä, vaikka väsymys painoi niin, että illat vaan makasin”, Mila sanoo. Ensin jäivät harrastukset, sitten jaksaminen loppui myös koulussa.

Tutkimuksissa löytyi lopulta rakenteellinen vika aivoissa ja ongelmia selkäytimessä. Tutkimusten ja hoitojen vuoksi yläaste jäi repaleiseksi.

Elämä oli jatkuvaa kamppailua väsymyksen ja fyysisen jaksamisen kanssa.

”Tuntui, että multa vietiin ihan kaikki: kaverit, harrastukset, koulu. Olisin vaan halunnut mun elämän takaisin”, Mila muistelee nyt.

”En ollut valmis enää uhraamaan mun elämää tutkinnon vuoksi”

Yläaste vei loputkin mehut, ja Mila oli uupunut ja todella yksin.

”Kokeilin aikuislukiota, mutta tajusin nopeasti, ettei musta ole enää samanlaiseen puristukseen, joka yläaste mulle oli.”

Oli aika karu valinnan paikka: kuluttaako kaiken energian opintoihin, vai tekeekö asioita, jotka saavat onnelliseksi, tapaa esimerkiksi ystäviä.

”Valitsin ystävät ja elämänlaadun. Valitsin elämän”, Mila sanoo.

Arjessa ei oikein ollut rytmiä ilman opintoja, ja toisinaan Mila oli epätoivoinen ja vähän hukassa. mutta valintaansa hän on edelleen tyytyväinen. Ystävät ovat kannatelleet vaikeinakin hetkinä.

Kohtaaminen ja yksilöllisyys tärkeää

Tänään Oona ja Mila ovat valoisia ja päättäväisiä nuoria naisia, joilla on paljon sanottavaa nuorten palveluista ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten tukemisesta.

”Oman elämän järjestykseen saaminen on ollut mulle vähän niin kuin pankkiryöstö: onnistuakseni ympärillä on pitänyt olla monta ihmistä, joilla on sama tavoite. Yksin ei holvia räjäytetä”, sanoo Oona, jota ovat tukeneet muun muassa toipumisen kannalta tärkeä vertaistukiryhmä, psykiatrinen sairaanhoitaja Anne sekä Vamos-valmentaja Janne.

”Löysin Vamoksen esitteen päihdepalveluiden pöydältä, ja se olikin yksi käänteentekevä juttu mun toipumispolulla”, Oona kertoo.

Mila puolestaan oli elänyt jo seitsemän vuoden ajan hyvin erilaista elämää kuin muut ikäisensä nuoret: ”Olin tosi kyllästynyt mun apaattiseen elämään, jossa ei ollut mitään rutiineja.” Vamokseen Milan ohjasi toimintaterapeutti: ”Vamoksessa kaikki on lähtenyt täysin mun omista tarpeista ja tahdosta. Kaikki on tosi erilaista kuin missään julkisessa palvelussa. Mut on kohdattu Vamoksessa ihan eri tavalla kuin muualla. Kaikki on ollut tosi lämmintä ja ihmisläheistä.”

Mila oli ensin yksilöllisessä uraohjauksessa ja kokeili ryhmääkin. Mila jatkaa uraohjauksessa edelleen, mutta isoin juttu on ollut Diakonissalaitoksen Nuorten ohjelman kokemusasiantuntijaksi pääseminen ja sen mukanaan tuomat vaikuttamismahdollisuudet.

”Vamoksen Janne tuli vaikka kotiin, jos en jaksanut lähteä tapaamiseen muuten”

Oonan ja Milan polut ovat olleet kovin erilaiset, mutta nyt taaksepäin katsoessaan he painottavat hyvin samanlaisia asioita. Puheessa vilahtelee esimerkiksi arjenhallinta, kohtaaminen ja stressitön rinnallakulkeminen.

”Vamoksesta mä löysin aikuisen, joka oli läsnä ja kuuntelin kun mä purin elämääni. Jonkun joka otti koppia kokonaisuudesta. Sain arjen hallintaan tukea”, Oona kertoo.

”Kun sä saat arjen rullaamaan, muutkin asiat alkaa järjestyä”, Mila painottaa. Molemmat puhuvat kiireettömästä kohtaamisesta, joka on Vamoksen vaikuttavuustutkimuksessakin sen tärkeimmäksi metodiksi todettu.

”Mun valmentaja Janne oli mulle mieletön tuki. Hän tuli tänne kotiinkin, jos itsellä tuntui haastavalta. Samoin verkostopalavereihin”, Oona kertoo.

Onko yhteiskunta ihmistä varten vai ihminen yhteiskuntaa?

Yhtä asiaa Mila ihmettelee.

”Miten voi olla, että olin niin pitkään yksin? Ravasin vuosia lääkäreillä, sairaanhoitajilla ja psykiatreilla, mutta silti arjessa ei ollut mitään rytmiä eikä ketään kiinnostanut mikään muu kuin että miksi ihmeessä en opiskele. Vaikka mä en kertakaikkiaan pystynyt opiskelemaan, en fyysisesti pystynyt. Miksi en saanut muuta apua kuin painostusta?”, Mila pohtii.

Samaa miettii Vamoksen toiminnasta Diakonissalaitoksella vastaava johtaja Terhi Laine: ”Nuorten elämän tärkeät asiat eivät ole juuri muuttuneet: osa etsii itseään, osa tippuu koulupolulta, osa lähtee taustansa vuoksi muihin verrattuna takamatkalta. Niin se on aina ollut. Se, mikä on muuttunut, on yhteiskunta nuoren ympärillä.”

Vamoksen toiminnasta vastaava johtaja Terhi Laine tuntee haastavimmassa asemassa olevien nuorten tilanteet: “Kilpailu ja paine ovat nuorten elämässä lisääntyneet.” Kuva: Teemu Ullgren.

”Kilpailu on koventunut, ja se näkyy nyt nuorten elämässä hyvin varhain paineiden lisääntymisenä. Moni Vamos-nuori tuntuu pohtivan, kelpaako tai riittääkö yhteiskunnalle.”

Kilpailun ja paineiden lisäksi nuorten elämään on viime vuosina epävarmuutta on lisännyt korona-pandemia, Ukrainan sota ja nuoria pohdituttava ilmastonmuutos. Monelle tämä on liikaa.

”Yhteiskunta ei ole sama kuin talous, koulutus ja työpaikka. Meidän pitäisi puhua enemmän siitä, että yhteiskunta koostuu meistä kaikista. Että yhteiskunta käsittää kaiken inhimillisen elämän ja kaikki ovat siinä yhtä tärkeitä”, Terhi Laine sanoo.

Vamos on espanjaa ja tarkoittaa ”eteenpäin”, ja sitä Vamoksessa tavoitellaan: että jokaiselle nuorelle löytyisi se oman näköinen polku elämässä eteenpäin. Toimintaan osallistuu vuosittain yli 2000 Oonan ja Milan kaltaista nuorta ympäri maata. Toiminta on tutkitusti vaikuttavaa: Vuonna 2022 nuorista 76 % kertoi kokemuksen itsestä parantuneen ja 56 % eteni työ- ja koulutuspoluille.

“Vamos-valmentajat ovat ammattilaisia, jotka tunnistavat, kuinka rauhallisin askelin omaa polkua etsitään. Joskus roskien vieminen riittää päivän ponnistukseksi”, Laine painottaa.

Haaveena onnellinen elämä ja merkityksellinen työ

Mila ja Oona voivat nyt hyvin. Milan fyysisiä oireita helpottaa oikeanlainen lääkitys ja Oona saa nautintoa urheilusta ja tasapainoisesta arjesta. Molemmat haaveilevat tavallisen onnellisesta tulevaisuudesta ja merkityksellisestä työstä. Että saisivat antaa takaisin sen, mitä itse ovat saaneet tai mitä ovat matkallaan oppineet.

Muille nuorille Oona sanoo:

”Ihan jokaisella on mahdollisuus päästä eteenpäin. On ihan okei tarvita apua: uskalla ottaa apua vastaan, uskalla ottaa yhteyttä. Jos mä pystyin siihen, sä pystyt siihen!”

Oonan nimi on jutussa muutettu aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi. 

Kirjoittaja Jenni Sarolahti työskentelee Diakonissalaitoksen yleishyödyllisen toiminnan viestintäpäällikkönä.

Vamos on Diakonissalaitoksen palvelu eri tavoin hankalassa tilanteessa oleville 16–29-vuotiaille  koulutuksen ja työelämän ulkopuolella oleville nuorille. Vamoksessa nuori saa itselleen oman Vamos-valmentajan, jonka kanssa etsitään omaa polkua eteenpäin.  Vamoksen toiminnassa on viidentoista vuoden aikana ollut yhteensä yli 16 000 nuorta. Itlan vuonna 2021 tekemän vaikuttavuustutkimuksen mukaan Vamoksen yhteiskunnallinen hyöty on vuosittain yli 10 miljoonaa euroa.